Tällainen oli yksi korona-ajan synnytys: ”Kätilö neuvoi ponnistusasennon ja kiiruhti toiseen synnytykseen”

Rukoilimme, että synnytys käynnistyisi etuajassa, kertoo maaliskuussa synnyttänyt äiti. Tintin kertomus osallistui Kaksplussan synnytystarinakisaan.

Teksti Toimitus
Kuvat iStock
Akupunktio ja synnytys: akupunktiota voidaan käyttää synnytyksen käynnistämiseen.
Suomi siirtyi valmiuslakiin samalla kun Tintti hytkytteli jumppapallon päällä synnytyssairaalassa. Kuvituskuva.

Esikoisemme laskettu aika oli maaliskuun lopulla 2020 ja koko maaliskuun seurasimme herkeämättä koronauutisointia. Toivoimme ja rukoilimme mieheni kanssa, että synnytys käynnistyisi viikon tai pari etuajassa ennen kuin koronatilanne maakunnassamme pahenisi.

Olimme jo tietoisia, että sairaalassa ei saisi vierailla muita kuin aviopuolisoni, mutta pelkäsimme lisärajoituksia. Muutoin en tajunnut synnytystä jännittää, koska en oikein tiennyt mitä odottaa ja raskaus oli edennyt luottavaisin mielin kaikin puolin ongelmitta.

Mietin, mistä merkeistä tunnistaisin lähestyvän synnytyksen. Noin viikko ennen lapsen syntymää minusta alkoi tuntua, että lapsen ja minun välillä oleva vatsan iho on vain heiveröinen kuori välillämme. Koska materiaa ei välillämme käytännössä ollut nimeksikään, hän oli ikään kuin sylissäni jo. Tunne läheisyydestä oli samaan aikaan henkinen ja fyysinen. Hän oli melkein täällä.

Viikko ennen laskettua aikaa tunsin housujeni kastuvan kotisohvalla maatessa. Ihmettelin, kun sohva jäi kuitenkin kuivaksi ja siirryin kylpyhuoneeseen kummastelemaan tilannetta. Olin alkanut tihkua lapsivettä. Vatsassa ei tuntunut minkäänlaista kipua.

Ei mennytkään kuin amerikkalaisessa elokuvassa

Soitimme sairaalaan, ja meidät kehotettiin paikalle parin tunnin sisään. Olin kuvitellut, että lapsivesi syöksyy kuten amerikkalaisissa elokuvissa valtavana pläjäyksenä samalla kun voihkin supistuksissani. Minua ei edes nipistellyt vatsasta ja lapsivettä tihkui hiljalleen vielä seuraavanakin päivänä.

En unohda ikinä sitä jännittävää tunnetta juuri ennen sairaalaan saapumista. Aivan pian kokisin jotakin ikimuistoista ja näkisin pienokaiseni ensimmäistä kertaa. Kuvittelin myös, että syöksysynnytän kuten elokuvissa heti synnytyssairaalaan saavuttuani. Yllätyksekseni sairaalassa menikin kaksi yötä ennen kuin oltiin tositoimissa.

Synnytyssairaalassa oli saapuessamme hiirenhiljaista. Se tyynnytti mieltä, sillä tutustumiskäynnillä synnytyssairaalan käytävällä raikui infernaalinen huuto, joka veti meidät kaikki tulevat ensisynnyttäjät valkoisiksi. Ajattelin myös tyytyväisenä saavani parempaa hoitoa, kun synnyttäjiä oli vähemmän.

Kätilö tutki, että vauva on päälle kolmen kilon ja juuri sopiva synnytettäväkseni.

Kuvittelin synnyttäväni samana tiistaiyönä. Silti mitään merkittävää edistystä ei tapahtunut. Mieheni palasi vielä kotiin, ja minä jäin ensimmäistä kertaa elämässäni viettämään yötä sairaalassa. Kätilö tutki tilanteeni ja sanoi, että vauva on vähän päälle kolmen kilon ja juuri sopivan kokoinen minulle synnytettäväksi. Huokasin helpotuksesta.

Seuraava päivä oli pitkä. Olin vannottanut miehelleni, että koronauutisointia ei seurata synnytyssairaalassa, mutta pian halusinkin itse seurata kun Suomi siirtyi poikkeusajan lainsäädäntöön. Samalla hytkyin jumppapallolla ja yritin kaikin tavoin edistää synnytyksen käynnistymistä. Avautuminen oli tuskallisen hidasta, mutta tiesin, että viimeistään torstaina synnytys käynnistettäisiin.

Pyysin lounaan, vaikka olin 10 senttiä auki

Torstaiaamuna synnytys alkoikin käynnistyä luonnostaan ja iloitsin, kun vihdoin saimme siirtyä synnytyssaliin. Supistukset olivat toki kivuliaita, mutteivät lainkaan niin kamalia kuin olin kuvitellut. Olen kärsinyt elämäni kovista kuukautiskivuista, jotka pakottavat kiemurtelemaan tuskasta tunnin ajan ennen särkylääkkeen vaikutusta. Nyt supistuksissa oli sentään tauot, joiden aikana olin aivan pirteä.

Puolapuihin tarttuminen auttoi pahimpien supistusten aikana. Kuvituskuva.

Puolapuihin tarttuminen auttoi pahimpien supistusten aikana. Kuvituskuva.

Kuuntelin etukäteen valmistamaani soittolistaa ja sain voimaa musiikista. Kävelin ympäriinsä ja tartuin puolapuihin pahimpien supistusten aikana. 10 senttiä auki tilasin vielä lounaan, sillä pelkäsin ponnistusvaiheen vievän energiaa. Voi kuinka oikeassa olinkaan! Kätilö hieman ihmetteli ruokahaluani ja sitä, etten tarvinnut ensisynnyttäjänä kivunlievitystä, mutta toteutti toiveeni viimeisestä ateriasta ennen synnytystä.

Kätilö tuntui olevan kiireinen ja kysyi lähtiessään toiseen synnytykseen, onko minulla tarvetta ponnistaa. Olihan minulla. Kätilö neuvoi minulle kolme eri asentoa missä harjoitella ponnistamista. Taivuin vielä hyvin nelinkontinkin sängylle, mutta asento ei tuntunut omimmalle. Kätilö jätti minut kyljelleen pehmuste jalkojeni välissä puhkumaan ja kiiruhti jonkun toisen synnytykseen

Jäimme kahden mieheni kanssa, ja mies yritti parhaansa mukaan kannustaa ja neuvoakin.

Kului pari hikistä tuntia puhinaa ja ponnistusyrityksiä ihan perinteisesti selällään ennen kuin henkilökunnan vuoro vaihtui taas ja sain kätilön, joka pysyi luonani. Minulle tuli ihanan turvallinen olo, että ehkä tämä synnytys saadaan kuitenkin maaliin asti. Kätilö tsemppasi ja kertoi milloin, mihin suuntaan ja kuinka kovaa ponnistaa. Ymmärsin vihdoin mistä ponnistamisessa oli kysymys.

Vauva seilasi kuitenkin edestakaisin synnytyskanavassa ja häntä ei saatu millään lipan yli. Supistukset eivät olleet tarpeeksi voimakkaita ja sain oksitosiinia, joka ei sekään edesauttanut synnytystä. 3,5 tuntia siitä hetkestä, kun olin kokenut tarvetta ponnistaa, aloin olla aivan puhki sekä fyysisesti että henkisesti.

”Leikatkaa vaikka koko alapää”

Koin epätoivoa siitä, että lasta ei saataisi ulos. Huusin: ”Leikatkaa vaikka koko alapää ja tuokaa imukuppi. En jaksa enää.” Tuntui kuin koko ruumiini olisi ylikuumentunut. Tuntui valtavan suurelle avulle, että mieheni tarjoili pillimehua ja kasteli kasvojani märällä pyyhkeellä.

Imukuppi toi mukanaan huoneen täyteen hoitajia ja lääkäreitä, jotka kaikki tsemppasivat minua nimeltä. Se tuntui hyvältä yksinäisten yritysten jälkeen. En tuntenut suurta kipua viimeisissä ponnistuksissa, puhumattakaan että episiotomia olisi sattunut jollakin tavalla.

Kiputila kattoi koko alapään niin ettei tuntemuksia pystynyt enää erittelemään. En myöskään olisi tunnistanut enää supistuksia, jos henkilökunta ei olisi niitä minulle kertonut. Sain tietää, että lapsellani oli runsaasti hiuksia ja onneksi minulle jätettiin kertomatta, että imukuppi lipesi hiuksista pariin otteeseen ennen kuin vauva oli imukupin avulla ulkona maailmassa.

Lue myös: Mursin molemmat kädet 6 päivää ennen laskettua aikaa – synnytystarinakisan voittaja!

Sain kuulla, että lapseni katseli maailmaa heti suurin silmin ja sain hänet vierelleni. Hän kävi rintaani kiinni kuin pieni rapu ja hämmästyin vauvan imuvoimaa. Olin kuvitellut, että vastasyntyneet ovat heiveröisiä, mutta tässä pienessä tytössä oli ytyä. Minulle tuli vahva tunne siitä, että tämä lapsi haluaa elää eikä minun tarvitse pelätä hänen puolestaan.

Synnytyksen, ensi-imetyksen ja runsaiden onnittelukahvien jälkeen halusin kovasti suihkuun. Sanoin miehelleni, että hakisi minulle shampoon, jotta voin pestä hiukseni. Kätilöä tämä hieman huvitti, sillä toisin kuin minä, hän arvasi etten pysyisi tolpillani sängyltä noustuani.

Olin kuin vaappuva ankka liukkaalla jäällä. Tyydyin pikasuihkuun vessanpöntön kannella istuen ja sen jälkeen minut kyyditettiin pyörätuolilla vauvan kanssa naistenosastolle.

Jälkikäteen olen onnellinen koronan pesärauhasta

Myöhemmin sain kuulla, että samana päivänä oli syntynyt 11 lasta. Se oli paljon pienessä yksikössä, ja siksi olin joutunut odottelemaan kätilöä.

Vietimme sairaalassa viikon vauvan painonnousua odotellen poikkeusoloissa. Mieheni piti päättää jääkö hän kanssani osastolle, sillä koronan vuoksi edestakaisin ei saanut enää kulkea kodin ja sairaalan välillä.

Maidon noustessa itkin sitä, että vanhemmat ja tuttavat eivät pääsisi vauvaa katsomaan sairaalaan, muttei myöskään kotiin vielä pitkään aikaan.

Näin neljän kuukauden kuluttua vauvan syntymästä voi kuitenkin todeta, että oli ihana pesiä rauhassa vauvan ensimmäiset viikot, joiden jälkeen aloimme tavata ihmisiä ulkosalla. Uuden elämän tuomaa onnea voi kokea poikkeusoloissakin.

Tintti

Saitko sinä lapsen synnytyssairaaloiden tiukimpien koronarajoitusten aikaan? Kerro oma kokemuksesi kommenteissa.

Kommentit

3 kommenttia
Avatar

Synnytin kuopuksemme toukokuun alussa, kun koronarajoitukset olivat vielä voimassa.

Rajoitukset oli varjostanut koko loppuraskautta, ja aiheuttanut huolta ja harmitusta. Emme päässeet perheenä neuvolaan, mies ei päässyt viimeiseen ultraan. Toisen synnyttäminen pohditutti jo itsessään: onko syöksytapaus, ehdinkö sairaalaan, kastelenko taksin, miten kannan laukut, entä miten löydän oikean paikan.. Olikin helppo tehdä ratkaisu sen suhteen, että lähdin lopulta yksin synnyttämään. Mies jäi alle kaksivuotiaan esikoisen kanssa kotiin. Tukiverkkomme ovat Etelä-Suomessa, joten sieltäkään vierailut ei tulleet kyseeseen. Videopuhelut olivatkin synnytyksen jälkeen kovassa käytössä.

Eikä yksin synnyttämisessä kylliksi (mikä oli siis ihan optimistisilla ja positiivisilla mielin kohdattu päätös), vaan muutamaa tuntia ennen synnytyssairaalalle synnyttämään menoa lähdin epämääräisten tuntemusten vuoksi sairaalaan käyrille. Yötä vasten ja yksin taksilla. Noin kahdeksankiloinen reppu (synnytyskassi) matkassa. Saavuin painava kassi olalla vahingossa synnytyspuolelle, ja olin kyllä siinä kunnossa että yksi kätilö auttoi minut oikeaan kerrokseen.

Pari tuntia sairaalassa käyrillä vietetyn ajan jälkeen totesimme, että vauvalla kaikki hyvin ja auki ei olla niin paljon, että synnytyksen varsinaisesta käynnitymisestä vielä voisi sanoa mitään. Pieni ääni sisällä intti kotiinlähtöä vastaan, mutta endorfiinihuumassa palasin taksilla kotiin.

Kotona aamu kolmen aikaan yritin käydä esikoisen vierelle nukkumaan. Ei mennyt kuin tunti, ja ensimmäinen kipeähkö supistus tuli. Hetken päästä toinen, ja sitten toinen. Nukkumisesta ei tullut mitään, ja lähdin innostuneena ja huvittuneena kellottamaan supistuksia. Yhtäkkiä aamua kohden niitä alkoikin tulla viiden minuutin välein, ja olivat sen verran epämukavia, että soitin synnytyssairaalaan. Toivottivat sieltä tervetulleeksi heti, kun vain aika tuntuu oikealta. Eikä sitä aikaa tarvinnut kauaa epäröidä, vaan aamu kuuden aikaan otin taksin kohti sairaalaa.

Ehdin saada taksissa parit supistukset matkan aikana, mutta ne (taas) hieman hellitti autokyydin aikana. Uurastin itseni ja laukkuni ensin sairaalan aulaan ja hissiin, ja lopulta synnytyspuolelle. Siinä seisoin huuli pyöreänä ja otsa hiessä, ja muutama kätilö katsoi minua kulmat kohollaan. Totesin heille, että no nyt on tosi kyseessä. Sieltä tulikin joukko ihania kätilöitä, jotka ohjasivat minut juuri sellaiseen huoneeseen kun toivoin, eli ammeelliseen.

Koko ajan minulla oli turvallinen olo, ja sellainen etten ole todellakaan yksin. Synnytin hieman vajaa kuusi tuntia sen jälkeen kun olin lähtenyt sairaalaan. Jo sairaalassa totesin kätilölle, miten mahtava kokemus oli saada olla nimenomaan yksin ilman tukihenkilöä. Sai rauhassa keskittyä supistuksien aaltoihin ja siihen ”transsiin”, joka vain voimistui ja voimistui. Ei tarvinnut turhia höpistä kenenkään kanssa. Kätilö kuunteli ja toteutti toiveitani kivunlievityksen suhteen ja osasi ehdottaa mehun juomista. Verrattuna esikoisen syntymään kaikki sujui puolet nopeammin, ja tällä kertaa en edes revennyt. Kävelin synnytyksen jälkeen vessaan ja suihkuun aivan kuin ei olisi mitään. Rakas lapsemme syntyi terveenä ja pontevana kalvojen puhkaisun jälkeen melkein välittömästi. Kätilö juoksi välillä muissa huoneissa, mutta sainpahan olla hetken ihan itsekseni.

Kokemukseni oli yltiöpositiivinen, sillä oma asenteeni oli innostunut, onnellinen ja toiveikas. Tämä olisi voinut olla aivan päinvastainen tapahtuma, mikäli olisin vellonut itsesäälissä ja haikeudessa siitä, että mies ei päässyt mukaan eikä isovanhemmat tulokasta katsomaan. Tottakai se tuntui aluksi kamalalta ajatukselta. Mutta järkeiltynä kaikki meni mitä parhain päin, ja tuo ajatus olikin kantava voima koko kokemuksen läpi.

Käytin kivunlievitysmenetelminä keinutuolia, ammetta ja lopussa ilokaasua. Synnytin kylkiasennossa. Kalvot olivat sinnikkäästi ehjät loppuun asti, mutta puhkaisu joudutti heti synnytystä. Kevyt syöminen ja hedelmämehu piristi ennen loppuponnistuksia.

Synnytyksen jälkeen olisin tahtonut jo samana iltana takaisin kotiin vauvan kanssa. Oli kuitenkin hyvä idea olla sairaalan hotellissa vielä seuraavaan päivään. Meitä ei siis tultu katsomaan, ja oli aivan ihana pesiä pikkuisen kanssa tuo ilta ja yö. Tulimme vauvan kanssa taksilla kotiin seuraavana päivänä. Kaikki meni todella kivasti.

Toivottavasti tarinani kannusti heitä, jotka pohtivat yksin synnyttämistä. Te kyllä pystytte siihen, kun uskotte itseenne! :) se tunne mikä sinulla on sisimmässäsi, määrittelee pitkälle tapahtumien kulun. Ilo ja innostus kantaa pitkälle.

Avatar

Synnytin esikoislapseni huhtikuun alussa, juuri kun vierailut (myös isän) kiellettiin täysin osastoilla. Vietin kaksi yksinäistä ja kipeää päivää sairaalassa vesien menon jälkeen synnytystä käynnistellen. Onneksi mieheni pääsi edes synnytykseen mukaan, se hetki kun saimme synnytyksen jälkeen syödä aamupalaa ihan kolmestaan on ihana muisto.

Osastolla olo synnytyksen jälkeen tuntuu painajaiselta. Kaksi unetonta yötä ja synnytysurakka takana, pieni tuhiseva nyytti joka ei tunnu vielä edes todelliselta. Hoitajat koittavat auttaa, mutta heillä oli kiire muidenkin potilaiden kanssa. Kolme kauheaa päivää, ikävöin miestäni ja kaipasin apua ja tukea jota minulle ei riittänyt. Hoitajilla oli koko ajan kiire, esimerkkinä pyysin voisinko tuoda lapseni kansliaan kun kävisin suihkussa, en saanut koska heillä oli kädet täynnä. Jotkut hoitajat olivat inhottavia, jotkut kultaisia. En todellakaan muista kuinka monta heitä oli, mietin vain että oliko tässä rajoituksessa nyt mitään järkeä.Jaoin huoneen toisen äidin kanssa, hänkin itki paljon ja ikävöi kotiin. Huoneessamme itki joku lähestulkoon koko ajan, vauvat tai äidit.

Se tunne kun pääsimme lapseni kanssa ulos osastolta ja näin mieheni, oli sanoin kuvaamaton. Vihdoin voisimme aloittaa tämän yhteisen matkan.

Toivon todella että jos korona-tilanne pahenee ja rajoituksia tehdään niin synnyttäjiä ei jätetä yksin. Perhehuoneet ovat oikea ratkaisu, niiden rajoitus oli todella typerää ja vastuutonta. En toivo sitä samaa pohjatonta yksinäisyyttä kenellekään tuoreelle äidille, tunnemyrskyjä on siinä vaiheessa jo ihan tarpeeksi.

Avatar

Meidän toinen lapsi syntyi päivää aiemmin kun tiukimpia koronarajoituksia purettiin. Facebookin vauvaryhmän kanssaodottajissa oli aistittavissa suurta huolta rajoituksien aiheuttamista säännöistä ja välillä sama huoli meinasi ottaa vallan minustakin. Sain pidettyä ikävät ajatukset kuitenkin poissa koska poikkeukselliselle tilanteelle ei kukaan voinut mitään.

Sairaalaan sai tulla mies mukaan ainostaan synnytyssaliin ja sieltä piti lähteä vauvan synnyttyä pois. Seuraavan kerran näkisimme vasta kun minä ja vauva pääsemme pois. Oletimme ja toivoimme synnytyksen tapahtuvan samalla tavalla kun esikoisen, joka syntyi tunnin päästä sairaalaan saapumisesta.

Tämän vuoksi olimme jo päättäneet etukäteen, että menen synnyttämään vauvan yksin ja mies jää esikoisen kanssa kotiin. Hoitajan saapuminen esikoisen seuraksi olisi kestänyt reilusti enemmän kun miehen oletettu visiitti sairaalan ovien sisällä.

Päätös yksin synnyttämisestä ei missään vaiheessa harmittanut tai pelottanut minua itseäni. Ainoastaan meitä molempia harmitti se, ettei mies olisi paikalla toisen ja todennäköisesti viimeisen lapsensa syntymän hetkellä.

Halusin olla mahdollisimman pitkään kotona synnytyksen aikana, kuten olin myös ensimmäisessä. Poikkeuksellisen kevään vuoksi kotiosuuteen tuli sairaalakammoni lisäksi toinen näkökulma; se olisi ainoa hetki, jolloin mies voisi olla synnytyksessä mukana.

Synnytys alkoi spontaanisti vesien menolla yöllä, herätin mieheni tunnin kuluttua ja kerroin tilanteen. Soitimme sairaalaan ja sain onneksi jäädä kotiin odottamaan etenemistä. Kaunis ajatus miehen osallistumisesta synnytykseen muuttui käytännössä miehen nukkumiseen ja minä keinuttelin yksin valoisassa alkukesän yössä vauvaa alaspäin. Lintujen laulu alkoi aamuyöllä ja synnytys eteni hyvin. Tuntemukset olivat tässäkin synnytyksessä hyvin hallinnassa ja muistelen noita kauniita yön tunteja kaiholla.

Aamulla herätin miehen kuudelta ja pyysin heitä esikoisen kanssa viemään minut sairaalaan. Yritin hillitä supistuksien aiheuttamaa ähinää automatkan ajan, ettei kesken unien herätetty esikoinen järkyttyisi. Autossa istuminen oli tuskaa mutta muistan miettineeni kaunista auringonnousua ja sitä, että seuraavan kerran ajamme autolla vauva mukana.

Pussasimme autossa sairaalan pihalla ja vaapuin synnytysosaston oville laukun kanssa yksin. Muutaman huilaustauon avulla pääsimme kätilön kanssa saliin, joka tarkisti minun olevan 6cm auki. Kätilö lähti tämän jälkeen pois ja hetken päästä takaisin tullessa sain onnekseni jo alkaa ponnistamaan. Vauva syntyi sujuvasti pian tuon jälkeen ja vasta kätilön lähtiessä pois seuraavan kerran kehtasin pyytää, jos saisin kännykän laukustani.

Soitin miehelle ja esikoiselle aamiaispöytään pikaisen videopuhelun ja laitoin vielä perään kuvia ja videoita vauvasta. Tuntui todella hölmöltä näpytellä kännykkää heti synnytyksen jälkeen ja samalla mietin, kuinka saada miestä osalliseksi vauvan syntymään etänä. Onneksi olin oikein hyvässä kunnossa, sillä sairaala oli täynnä synnyttäjiä ja kätilöllä kesti kauan ennen kun hän tuli takaisin seuraavan kerran ja pääsimme vauvan kanssa salista pois.

En tiedä, olisiko koronarajoituksien vuoksi tapahtunut yksinsynnytys herättänyt negatiivisia tunteita, jos synnytys ei olisi mennyt yhtä sujuvasti. Tällaisenaan korona ei kuitenkaan vaikuttanut suuresti meidän synnytystarinaan. Mies sai pesiä vauvan kanssa menetetyt alkuhetket takaisin kotiutumisen jälkeen enkä kokenut yksin synnyttämistä ikävänä tai erityisen mainittavana asiana muutenkaan.

Toinen synnytys on minulla mielessä samanlaisena kun ensimmäinen, synnytyskuplassa en juuri ole tiedostanut miehen läsnäoloa ensimmäisessäkään. Enemmän korona häiritsi loppuraskautta, joka tuli suunnitelmista poiketen vietettyä vapaaehtoisessa kotikaranteenissa muun Suomen kanssa. Kukaan muu naapureita ja miestä lukuunottamatta ei esimerkiksi nähnyt raskausvatsaani viimeisen kolmanneksen aikana.

En harmitellut hetkeäkään sitä, että seuraavana päivänä mies olisi saanut olla synnytyksessä enemmän mukana. Vauva päätti syntyä juuri sinä päivänä ja olen pelkästään onnellinen siitä, että kaikki meni niin hyvin.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä