Minun tarinani 22.11.2015 Päivitetty 06.05.2024

Perheenisän itsemurha muutti kaiken: ”Olen edelleen ylpeä hänestä”

Itsemurha voi kääntää usean ihmisen elämän päälaelleen. Miten selviytyy nuori perheenäiti, josta tulee yhtäkkiä leski?

Teksti
Nina Erho
Kuvat
123RF

”Esa ampui itseään perjantaina ja kuoli seuraavana tiistaina, tajuihinsa tulematta.”

Nokialainen Johanna, 30, istuu valoisassa keittiössään, joka kuuluu valoisaan puutaloon. Talo on toinen, jonka Johanna ja miehensä Esa rakensivat yhdessä. Haaveissa oli kolmaskin, mutta sitten Esa kuoli – yhtäkkiä.

Mies ei valittanut

Johanna kuvailee miestään ihmiseksi, joka ei valittanut. Mies työskenteli isänsä yrityksessä peltiseppänä ja suhtautui omaan työhönsä kunnianhimoisesti. Hän oli sosiaalinen, hänellä oli paljon ystäviä ja harrastuksia. Ei siis mikään takapihojen luuseri vaan mies, jolla piti olla kaikki hyvin.

Miksi hän sitten teki mitä teki?

– Sitä lapsetkin ensimmäiseksi kysyivät, kun kerroin heille, että isä on ampunut itseään. Sitä oli vaikea selittää, kun en tiedä vastausta itsekään.

Lue myös: Itsemurha rikkoo myös läheiset

Pariskunnan lapset olivat tuolloin, kaksi vuotta sitten, 7-, 5- ja 2-vuotiaat. Heti tapahtumayönä perheen koti täyttyi sukulaisista, jotka hoitivat lapsia, kun Johanna oli sairaalassa.

Johanna ei päästänyt lapsia sairaalaan, mutta piti huolen siitä, että nämä kuulivat isään liittyvät uutiset nimenomaan häneltä. Sairaalassa Johannalle kerrottiin melko pian, että Esa ei tule selviytymään.

Sitten piti vain odottaa.

– Kun aika kävi vähiin, päätin, että nyt en lähde, vaan haluan olla tukena. Ajattelin, että jos sinä pidit minua kädestä kiinni, kun minä synnytin, minä pidän sinua kädestä, kun sinä kuolet.

Lue koskettava tositarina: ”Synnytysvauriosta toipuminen vei vuosia”

Ylpeyden ja raivon vaihtelua

Johannan lauseissa on ulkopuolisen korvin melkein kestämättömän rankkaa sisältöä. Sävy, jolla hän puhuu, on kuitenkin rauhallinen ja analyyttinen.

– Minä olen edelleen ylpeä Esasta – hänen saavutuksistaan ja siitä kaikesta, mitä meillä oli yhdessä.

Ylpeä? Moni olisi raivoissaan.

– Kyllä minäkin välillä olen. Yhtenä päivänä on Esaa ihan mieletön ikävä, seuraavana päivänä tulee viha, ja kyselen, miksi jätit minut yksin tekemään hommia. Sitten on päiviä, joina olen vain onnellinen siitä, että olen itse tässä ja elossa.

Ensimmäisistä tapahtumaa seuranneista päivistä Johanna muistaa paljon yksityiskohtia. Hän muistaa myös, miten alkoi kuin automaattisesti ajatella, miten tilanteessa pitäisi toimia. Sitä, mistä ajatukset tai voimat tulivat, on vaikeampi sanoa.

Johanna on aina ollut vahva nainen. Ehkä Esakin tiesi, että Johanna tulee selviytymään. Mutta mitä Johanna ajattelee Esan ratkaisusta?

– Se oli väärä, mutta se on vain hyväksyttävä ja sitä on kunnioitettava. Joskus olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että en huomannut mitään, vaikka olen psykiatrisen alan hoitaja.

– Minulle on sanottu, että liian läheltä ei näe. Monen miehen on, ja varmaan Esankin oli, liian vaikea pyytää apua.

Lapsille apua surun käsittelyyn

Vaikka Johanna pystyi heti tapahtuman jälkeen toimimaan hämmästyttävän suunnitelmallisesti, seuraavat viikot ja kuukaudet ovat jääneet muistiin täydellisenä hullunmyllynä.

Piti hoitaa käytännön asioita. Piti selvittää ja miettiä, miten auttaa lapsia käsittelemään surua.

– Meillä kävivät heti seuraavana päivänä ja myöhemminkin kriisityöntekijät, ja itse otin yhteyttä Perhekeskukseen. Minua neuvottiin kertomaan lapsille mahdollisimman rehellisesti, mitä on tapahtunut, vaikka se olisi karua. Näin asiat eivät tule heidän vartuttuaan ilmi yllätyksenä.

Lue myös7 keskenmenoa saanut äiti: ”Lapsemme on ihme”

Esan itsemurhasta kerrottiin avoimesti myös lasten koulussa ja päiväkodissa.

– Menin esikoisen luokkaan puhumaan asiasta ja sanoin, että jos tulee kysymyksiä, minulta voi kysyä. Päiväkodista lähti lasten koteihin tiedote tapahtuneesta. Toisten vanhempien kohtaamisessa on auttanut se, että lähestyn yleensäkin muita helposti ja muiden on helppo lähestyä minua.

– Olen myös tietoisesti halunnut toimia niin, että ihmisille ei tulisi ”Oh my God, en voi katsoa tuota naista silmiin” -fiilistä.

Nyt, kahden vuoden jälkeen, Johanna sanoo olevansa yllättynyt siitä, kuinka hyvin lapset ovat selviytyneet. Toisaalta hän on tehnyt kaikkensa, jotta niin tapahtuisi.

– Meillä puhutaan yhä päivittäin isästä, mutta arkisesti. Lapset kyselevät, että mihin se isä mahtoi sen ja sen laittaa talvisäilöön tai mietimme, miten isä olisi tehnyt tämän asian. Matkoilla lapset saattavat sanoa, että voi kun isäkin olisi tämän näkemässä.

Oman surun aika

Huomattuaan, että lapset alkavat pikkuhiljaa toipua, Johannan oli aika alkaa työstää omaa suruaan.

– Aluksi toivoin, että kumpa voisin kääntää kelloja eteenpäin. Enää en niitä kääntäisi, sillä ilman näitä kaikkia tunteita ja kokemuksia surutyö ei olisi samanlainen. Surua ei voi työntää syrjään. Vain sen läpi eläminen tekee siitä niin ehjän, että voi alkaa ajatella tulevaa.

Lue lisääIsän synnytyksen jälkeinen masennus on luultua yleisempää

Yhdellä kipeällä tavalla Johannaa oli valmistanut surun käsittelemiseen jo aiempi elämä.

– Samana vuonna, kun keskimmäinen lapsemme syntyi, kuusivuotias pikkuveljeni Jesse kuoli leukemiaan. Sitä oli vaikea ymmärtää, yleensähän ikäisiltäni kuolee isovanhempia. Ehkä on niin, että jokaisen elämästä on kirjoitettu tähtiin se, miten ja miksi asiat seuraavat toisiaan.

Vertaistukea Esan kuoleman käsittelyyn Johanna on löytänyt Suomen Nuoret Lesket -ryhmästä ja Surunauhasta, joka on yhdistys itsemurhan tehneiden läheisille.

Taannoin Johanna ja lapset osallistuivat Suomen Mielenterveysseuran kaksiosaiselle perhekuntoutuskurssille, jossa oli seitsemän muutakin saman kokenutta naista lapsineen.

– Mietin etukäteen, onko liian raskasta puhua surusta ja kuunnella muiden surua, mutta oikeasti leirillä oli tosi vapauttavaa, ja siellä myös naurettiin paljon. Myös lapsille oli tärkeää olla ympäristössä, jossa voi sanoa: ”Hei, minun isäni teki itsemurhan” ja saada vastauksen: ”Niin minunkin.”

– Normaalissa arkipäivässä kohtalotovereita ei tule vastaan paljon.

Tukea lähipiiriltä

Voimakasta henkistä ja käytännön tukea Johanna on saanut myös omalta lähipiiriltään. Ensimmäisen kuukauden ajan heillä yöpyivät vuorotellen hänen äitinsä, sisarensa, kummitätinsä ja Esan vanhemmat.

– Joskus sisko ihmettelee ääneen, miten minä olen kestänyt tämän kaiken höykytyksen läpi, ja välillä onkin hetkiä, että en jaksaisi nostaa höyhentäkään. Seuraavana päivänä saattaa sitten taas siirtää vuoria.

Joidenkin mielestä kipeät kokemukset jalostavat, mutta Johannan mielestä Esan kuolema ei ole tehnyt hänestä sen parempaa ihmistä.

– Samalla tavalla sitä arkea eletään, ja lapsille tulee motkotettua. Ehkä osaan nyt olla itselleni vähän armollisempi kuin ennen. Jos ei huvita siivota, sitten en siivoa. Jos joku asia on jäänyt hoitamatta, en jaksa siitä niin paljon itseäni soimata.

Esan kuoleman jälkeen Johanna koki, että ei pysty jatkamaan työssään psykiatrisena hoitajana. Ratkaisu löytyi uudelleen kouluttautumisesta, ja nykyisin Johanna työskentelee kiinteistönhoitajana.

Suru pysyy, mutta paljon on vielä edessä

Kaksi vuotta sitten Johannalla oli kiire päästä muuttamaan talosta, jossa he olivat eläneet Esan kanssa yhdessä. Se, että sinne kuitenkin jäätiin näinkin pitkäksi aikaa, näyttää nyt jälkikäteen viisaalta ratkaisulta.

Kun pahin on käyty läpi vanhassa kodissa, uuteen alkuun pääseminen on uudessa kodissa helpompaa.

Johanna sanoo, että uudesta kodista tulee hänen ja lasten koti. Hän ei kuitenkaan halua vain unohtaa mennyttä, ja ottaisi edelleen saman miehen, vaikka tietäisi, mitä myöhemmin tulee tapahtumaan.

– Minusta yhteinen aikamme ja tämä kaikki on ollut – ja on edelleen elämisen arvoista. Me tapasimme Esan kanssa nuorina ja ehdimme yhdessä paljon. Mutta minä olen edelleen nuori, ja minulla on paljon myös edessä.

Juttu on julkaistu Kaksplus-lehdessä 4/2010

Lue myös

Jaa oma kokemuksesi

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X