Lapsi 05.08.2020

Miten lapsesta kehittyy aikuinen narsisti? Psykologi: Puutu ajoissa, jos hän määräilee sinua jatkuvasti

Lapsi ei ole koskaan narsisti. Narsismityyppinen käytös ei muodostu patologiseksi osaksi persoonallisuutta, kun siihen puututaan lapsuudessa oikein.

Teksti
Mervi Juusola
Kuvat
iStock
13 kommenttia

– On olemassa myös tervettä narsismia, mutta en pidä siitä ilmaisusta, toteaa psykologi ja psykoterapeutti Marja Schulman.

– Joidenkin asiantuntijoiden mielestä sana narsisti pitäisi poistaa kokonaan käytöstä, koska narsisti-sanaa käytetään usein väärissä yhteyksissä, hän jatkaa.

Kaikissa ihmisissä on narsistisia piirteitä, jotka voivat nousta pintaan erityisesti silloin, kun itsetunto on haavoittunut, elämä on käännekohdassa tai ihmissuhteet ovat solmussa.

Narsistiset piirteet voivat olla valoisia tai tummia. Valkea narsismi on iloa ja ylpeyttä omasta itsestä. Tumma narsismi on liioittelua, joskus suoraa valehtelua, ylimielisyyttä ja kostoajatuksia. Tämäkin kaikki on vielä normaalin rajoissa, jos käyttäytymisellä ei tuhota toisten ihmisten elämää ja itsetuntoa.

Sitten on patologinen narsismi, narsistinen persoonallisuushäiriö, jota on vaikea hoitaa. Noin 10 prosentilla väestöstä on persoonallisuushäiriö, ja heistä yksi prosentti on patologisia narsisteja.

Narsistisen persoonallisuushäiriön erottaa terveestä narsismista taipumus tuhota järjestelmällisesti ihmisiä ja ihmissuhteita. Lapsuudessa narsistin omaa itsearvostusta on vahingoitettu, minkä vuoksi hän pyrkii mitätöimään toisten ihmisten itsearvostuksen.

Narsisti on nujerrettu lapsi               

Jokaisen narsistiseen persoonallisuushäiriöön sairastuneen sisimmässä on nujerrettu lapsi, jonka psyykkistä kasvua häirittiin.

Narsistisen persoonallisuushäiriön diagnoosi kuvaa persoonaa, jonka itsetunto sekä kyky hyväksyvään vuorovaikutukseen on vaurioitunut lapsuudessa.

– Kaikkia aikuisia narsisteja yhdistää lapsuudessa pahoin haavoitettu itsetunto. Narsisti on ollut lapsi, joka on joutunut patoamaan tunteet sisäänsä, Marja Schulman kertoo.

Lapsille ei tehdä narsismidiagnoosia, mutta narsismityyppistä oireilua voi ilmetä myös lapsilla ja nuorilla. Se saattaa tulla esiin toisten julmana kiusaamisena, piittaamattomuutena toisten tunteista tai fantasioina omasta suuruudesta ja kostamisesta.

Lapsi voi oireilla narsistisesti. Se ei katso sitä, onko lapsi äänekäs vai vetäytyvä persoona.

Lapsi voi oireilla narsistisesti. Se ei katso sitä, onko lapsi äänekäs vai vetäytyvä persoona.

Oireileva lapsi voi olla yhtä lailla kovaääninen kiusaaja tai verkossa viihtyvä hiljainen nuori.

Narsistinen oireilu on yleensä ohimenevä kausi ja siihen tehoaa välittävä vuorovaikutus.  Narsistiset ajattelu- ja käyttäytymismallit eivät muodostu patologiseksi osaksi persoonallisuutta, kun niihin puututaan oikealla tavalla lapsuudessa.

Jos lapsi on hyvin itsekeskeinen ja kehuu itseään, se tuskin on merkki narsistisen persoonallisuushäiriön kehityskulusta.

– Lapsen itsekkyyteen on aihetta hakea apua, jos lapsi toistuvasti määräilee aikuisia. Kyse on vuorovaikutuksen ongelmasta, ei narsismista, Schulman sanoo.

Narsismi voi olla osittain geneettistä, mutta geeneihinkin voi vaikuttaa. Perheen elämäntavoilla voi vaikuttaa siihen, miten vahvana perinnölliset piirteet vaikuttavat elämään.

Jos vanhempi oireilee narsistisesti, olisi tärkeää, että lapsi saa toiselta vanhemmalta tai muulta luotettavalta aikuiselta empatiaa, ymmärrystä tunteilleen ja tarpeilleen. Yksikin keskusteleva ja kehonkieltä lukeva aikuissuhde antaa suojaa lapsen itsetunnolle ja kehitykselle.

Kolme narsistista lapsiperheen mallia

Marja Schulman kuvailee kolmea erilaista kasvuympäristöä, jotka altistavat lapsen narsismille. Joskus lapsen kasvuympäristössä yhdistyy kaikki kolme tyyppiä:

Saavutuskeskeinen vanhemmuus. Saavutuksiin keskittyvä vanhempi opettaa lapselle, että vanhemmalta saatu arvostus on ehdollista: Rakkautta ja kannustusta pitää lunastaa suorituksilla.

– Pukeutuminen ja suoritukset korostuvat perheen arjessa. Perheen julkisivu halutaan pitää kiiltävänä. Kosketus lapsen todellisiin tarpeisiin voi olla hukassa, Schulman toteaa.

Narsistinen vanhemmuus. Vanhemmalla on synkkä taipumus nujertaa lapsen itsetuntoa. Hänen maailmansa jakautuu ”täysin hyvään” tai ”täysin huonoon” puoliskoon. Ihmiset ovat hänelle upeita tai surkeita. Välimuotoja ei ole.

– Vahingoittava vanhempi on monesti lapselle myös rakas ja ihailun kohde. Vanhemmuudessa vaihtelevat valo ja synkkyys. Ajoittain rakastava vanhempi häipyy ja esille tulee toinen puoli, häirikkö, Schulman kuvailee.

Päihdeongelmainen vanhemmuus. Kun päihdeongelma etenee pitkälle, vanhemman maailma kapeutuu narsistiseksi. Lopulta vanhemman maailmaan ei mahdu muuta kuin hän itse, riippuvuus ja päihteet. Muilla ihmisillä ja asioilla on vuosi vuodelta yhä vähemmän merkitystä.

– Häpeä kieltää kohtaamasta lapsen todellisia tarpeita ja sitä, miten päihteiden käyttö vahingoittaa lasta, Schulman sanoo.

Ylisuojelukin voi johtaa narsismiin

Narsistisen persoonallisuushäiriön juurilta löytyy yleensä toistuvaa kaltoinkohtelua tai vaille jäämistä – mutta yllättäen myös ylisuojelevaa vanhemmuutta. Jos koko lapsuus on tukahduttavaa ylisuojelua, vuorovaikutustaidot ja itsenäistyminen vanhemmista saattavat vaurioitua.

Kaltoinkohdeltua ja ylisuojeltua lasta yhdistää psyykkisen kasvun kaventuminen.

– Persoonallisuuden ja mielen rakenteet eivät ole saaneet kehittyä rauhassa, Schulman kiteyttää.

Kun lasta kaltoinkohdellaan, hänen arvoaan ei ymmärretä eikä hänellä ole oikeutta omiin tunteisiinsa. Ylisuojeltu lapsi puolestaan on vanhempansa minuuden jatke. Vanhempi ei osaa kohdata lasta todellisena omana itsenään. Lapsella ei ole riittävästi tilaa oman tahdon kasvattamiseen ja itsenäistymiseen.

Myös sosiaalisen elämän moninaisuus voi jäädä kokematta: Vanhempi saattaa kieltää ja estää lasta kohtaamasta ihmisiä, joiden perhetausta on toisenlainen.

Blogi: Millainen on puhelu narsistin kanssa?

Psykologian professori Matthew D. Lieberman kertoo kirjassaan Social tutkimustuloksista, joiden mukaan hoivahormoni oksitosiini lisää paitsi perheen yhteenkuuluvuutta, myös aggressiivisuutta ja epäempaattisuutta ihmisiä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin oma perhe.  Jos oma arki on hyvin suojattua ja mukavaa, erilaiset ihmiset saatetaan kokea uhkana.

Lieberman toteaa myös, että koettu sosiaalinen tuska joko lisää taipumusta empaattisiin tekoihin – tai kylmyyttä toisia ihmisiä kohtaan. Ratkaisevaa on, onko sosiaalista tuskaa kokeneella keinoja käsitellä tunteitaan.

Itsetuntonsa haavoittanut lapsi tai nuori pakenee herkästi fantasiamaailmaan. Hän saattaa luoda itselleen roolia, joka huolestuttaa vanhempia. Kun vuoropuhelu säilyy hyvänä ja syvänä läpi lapsuus- ja nuoruusvuosien, lapsi luottaa siihen, ettei ole sellaista tunnetta tai kokemusta, josta ei voi kertoa vanhemmalle.

Jos lapsi eristäytyy, ei pidä luovuttaa, vaan houkutella keskusteluun vaikka minuutti kerrallaan. Fantasioihinsa uppoutuva lapsi tarvitsee vanhemmalta toistuvaa muistuttelua, miksi hän on rakas ja juuri hyvä omana itsenään.

Mitä tarvitaan vanhemmuuteen, joka suojaa lasta narsismilta?

Vanhempi…

  • tunnistaa lapsen tarpeet. Hän ei silti ole kaikkitietäjä, joka haukkuu neuvolan ja kasvattajat maanrakoon.
  • vaalii läheisyyttä ja läsnäolevaa vuorovaikutusta, jossa kaikkien tunteiden ilmaisu on hyväksyttyä.
  • kasvattaa lasta terveeseen omanarvontuntoon, ei odottamaan erityishuomiota.
  • ei tee lapsesta ja itsestään uhria, vaan opettaa, että asioihin voi vaikuttaa omalla toiminnalla.
  • kannustaa iloitsemaan kehittymisestä sen sijaan, että kannustaisi voittamaan kaikki muut.
  • kuuntelee empaattisesti ja käyttää elämänkokemustaan lapsen lämpimään, realistiseen ohjaamiseen.
  • luo lapselle rajat, jotka siirtyvät turvallisesti ikävaiheittain.
  • antaa lapsen itsenäistyä turvallisesti.

 

Kommentit (13)

Muistan erään oppilaani, joka jatkuvasti, yhtäjaksoisesti ja määrätietoisesti pyrki määräämään minua opettajaansa. Asetin hänelle kaiken aikaa rajoja enkä tietenkään antanut mitään mahdollisuutta hänelle minun määräämiselle. Kun hänen kaikki keinonsa oli käytetty, hän huusi minulle, että minä tapan sinut. Ja sitten vielä myöhemmin hän huusi minulle, että kun hän on ensin tappanut minut, hän tappaa sen jälkeen itsensä. Vanhemmat eivät nähneet hänessä mitään erikoisen hälyyttävää. En jatkanut hänen opettajanaan ensimmäistä luokkaa pidemmälle. Uskoisin, että hän jatkaa, eihän kukaan näe hänessä mitään hälyyttävää. Onneksi vaihdoin myös työpaikkaa, joten en ole tavannut tätä silloin 7- v. lasta sen jälkeen.

Olen aivan samaa mieltä siitä, että epäkäsite ”terve narsismi” joutaa jo historian romukoppaan, narsismissa kun ei ole mitään rakkaudellista ja tervettä, mitä taas itsensä kunnioittaminen, hoitaminen ja itsestään välittäminen mitä korkeimmassa määrin ovat. Kyseessä on siis terve itsetunto, omanarvontunne ja itsehoito. Siten puhe ”valkeasta” ja ”tummasta” narsismista on aivan turhaa, kyse on terveestä vs epäterveestä käyttäytymisestä, joista jälkimmäinen siis narsistisia piirteitä.

Narsistinen käyttäytyminen on aina epätervettä eli patologista, eikä tätä suinkaan esiinny ”meissä kaikissa”. Itsekkyys (toiminta, joka on joltakin muulta pois) on aina epätervettä käyttäytymistä, sen volyymistä riippumatta. Käytännössä, laillisesti ja rikosoikeudellisesti sillä on tietenkin merkitystä, mutta ei psykologisesti, sillä kyseessä on aina sama ilmiö.

Itse asiassa narsistisesti käyttäytyvä ei ole ”nujerrettu” lapsi, vaan nimenomaan pahoin haavoitettu itsetunto, joka päättää kostaa kokemansa vääryydet maailmalle ja oikeuttaa itsensä omimaan sen, mitä häneltä mielestään on aiemmin evätty. Siinä mielessä narsismi on uhmaa, juurikin omaa menneisyyttä vastaan.

Itsekeskeisyys ja itsensä kehuminen ei ole sama kuin itsekkyys, joskin se voi sisältää samoja piirteitä. Varmaan jokainen lapsi läpikäy vaiheen, jossa kuvittelee olevansa maailman napa ja tietävänsä kaiken (grandiositeetti). Narsistin kehitys on jumiutunut tähän vaiheeseen. Hyvällä vanhemmuudella tästä vaiheesta päästään onnellisesti ja nöyrtyen läpi, mutta ilmeisen selvästi narsisti ei ole kohdannut hyvää vanhemmuutta, eli rakkaudellisuutta ja turvaa tulla omaksi itsekseen. Narsisti on joutunut luomaan keinotekoisen, itsepyhitetyn omakuvan, jossa hän loistaa muiden yläpuolella sen avulla, että mieltää muut heikoiksi ja mitättömiksi ympärillään.

En usko, että saavutuskeskeisessä perheessä tyypillisesti luodaan narsisteja, joskin omahyväisyyttä ja muita piirteitä kylläkin. Poissaoleva vanhemmuus yhdistettynä lujiin vaatimuksiin altistaa pikemminkin itseään väheksyviin tunteisiin. Narsistinen vanhempi sen sijaan luo jostakin lapsestaan helposti uuden narsistin, jos hän valitsee itselleen lasten joukosta ”narsistisen jatkeen” eli ”kultalapsen”, jonka olemusta pönkitetään ja otetaan mukaan muiden halveksuntaan, jota vanhempi harrastaa. Muut lapset saavat sitten ”syntipukin” osan (sanoisin itse ”sylkykupin”), jotka yleensä nujerretaan henkisesti kokonaan.

Ylisuojelevuus narsismin synnyttäjänä on kaksipiippuinen juttu, sillä liikaa suojellusta lapsesta tulee helposti myös ylivarovainen, kun vanhemmat tekevät kaiken hänen puolestaan eivätkä altista häntä ”terveille koettelemuksille” eli opeta todellista elämää.

Keskeistä narsistin psykologiassa on kehittymätön omatunto. Hän viis välittää muiden tunteista, oikeuksista ja itseisarvosta. Tämä tunnottomuus on todennäköisesti syntynyt karvaista lapsuuden alistamisen ja mitätöimisen kokemuksista. Epärehellisyys on toinen tyyppiluonteenpiirre, ja se puolestaan syntyy luottamattomuuden eli epärehellisyyden kokemuksista.

Nämä kaikki ovat itsetunnon vaurioita, tai pikemminkin sen kehittymättä jäämistä. Narsisti on jäänyt henkisesti yksin, ja on sotatilassa muuta maailmaa vastaan. Siksi hän on itsekäs, kun ”kukaan muu ei pidä hänen puoliaan”. Valitettavaa, mutta täysin ymmärrettävää. Narsisti ei kuitenkaan itse koe olevansa vaurioinen sielu, ja siksi kynnys hakea apua on olematon. Siksi narsismi on niin alidiagnosoitu tunnevamma eli luonnehäiriö.

No nyt ymmärrän:Lapsuudessa emme saaneet olla tekemisissä koulukavereiden kanssa koska hidän vanhempansa olivat ”väärästä puolueesta”.Minusta ainakin tuli hyvin yksinäinen enkä sisaruksieni kanssa ole ollut kuin 4 kertaa tekemisissä kotoamuuton 1981- jälkeen.Vieläkään en osaa sitoutua keneenkään,mieskumppanit,asuinpaikat ja työpaikat vaihtuu vuosittai…Onnekseni jään ensi vuonna eläkkeelle eikä lapsiakaan ole.

No entäs tämä:lapsen arvoa ei ymmärretä eikä hänellä ole oikeutta omiin tunteisiinsa.

Kolahti kyllä aikaa lujaa, tämä on juuri kuten omasta lapsuudestani. Elettiin vanhoillislestadiolaisessa perheessä ja tärkeintä oli hienot vaatteet ja suoritukset. Ainoastaan niillä sai hyväksyntää. Jos et suoriutunut, olit täysi nolla.
Muunlaisten ihmisten kanssa ei saanut olla tekemisissä.

Aika suoraviivaista ajattelua. Voihan tällaista olla missä vain perheessä tai ryhmässä, mutta enpä pysty olemaan sitä mieltä, että usko tällaista saisi aikaan. Kyse on varmasti persoonista, arvostuksista ja piireistä, joissa liikkuu.

Vielä kun muukin yhteiskunta toimisi noitten ohjeiden mukaan lasta, vanhempia, perhettä ja kaikkia kohtaan.

Onpa narsistinen kommentti. Jos juttu kolahtaa niin keskustelu vastuusta muualle ja syyllinen yhteiskunnasta :)

Taisi nyt itselläsi kolahtaa. :))) Vaatii muuten aikamoista akronbatiaa vääntää tuosta kommentista negaa, mutta itse sitten varmaankin toivot yhteiskunnan toimivan mahdollisimman narsistisesti, syystä että…? Niin, yleensä ihminen kannattaa sellaista yhteiskuntaa, jossa itse uskoo pärjäävänsä parhaiten.

Mikä lapsen käytöksessä sinua noin haastoi? Koitko lapsen haastavuuden loukkauksena omalle narsismillesi? Ainakaan kyseinen lapsi ei saanut kokemusta ymmärretyksi tulemista kuvaamallasi jäykällä käytöksellä.. Pelkkä järjestelmällinen torjutuksi tulemisen kokemus sairastuttaa kenet hyvänsä.. Hienoa, että vaihdoit työpaikkaa.

Olen kohdannut samanlaisen 7v lapsen ja joskus ajattelen millaista tuhoa hän sai ja on saanut aikaan. Kasvattiäiti ei nähnyt mitään vikaa käytöksessä. Lasta olisi voinut ehkä tuolloin ohjata toiseen suuntaan, jos kasvattiäiti olisi ollut yhteistyökykyisempi. Lapsi uhkaili minua vaikka millä, toisena hetkenä saattoi olla ihan lämpöäkin tunteva, mutta pääsääntöisesti hän halusi tappaa. Koska vedin rajan, tämä ei käynyt kasvattiäidille. Lapsi käyttäytyi näin pienestä pitäen. Toki, lapsen vauvaiän ja sikiövaiheen olosuhteet huomioon ottaen tunsin myötätuntoa, mutta sillä ei pitkälle pötkitä.

Artikkelissa mainittu 1% kuulostaa vähäiseltä arviolta, ehkä asiantuntijan lapsi-asiakasmäärässä luku on todellinen, eli vain jäävuoren huippu. Kehitys on nähdäkseni sen suuntainen, että tulevaisuudessa olemme massiivisen haasteen edessä.
Moniammatillinen ja herkän tason asiantuntijuus tulee olemaan kysyttyä osaamista.

Aika kapeakatseista toimintaa henkilöltä, jonka erityisosaaminen on pedagogiikka. Miksei lapselle haettu apua? Vai haettiinko? Lastensuojeluilmoitus? Yhteys pediatrille? Koulupsykologille? Jotta lapsi ja perhe saisi lähetteen erikoissairaanhoidon puolelle psykiatrialle?

Vastaa käyttäjälle Näinpä Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X