vierailija
Luen sen kirjan jälkeen.
vierailija
Luulen, että Slovenian reissu on suunnitteilla tarkemminkin jo. Kun ensin K selkeästi lähti asiaa kertomaan, mutta sitten aivot taisi saada suun kiinni. Siltä se vähän kuulosti. Asiaa ei edes kysytty ja hän alkaa ihan ouskista kertomaan miten tänä vuonna tulee Sloveniaan. 🫣
vierailija
Kyllä mullekin tuli vaikutelma, että asia on ollut Kärtsällä mielenpäällä.
vierailija
Ehkä se jopa painaa häntä vähän. Joskus tuntunut, että ei tarvitse kuin slovenialainen näkyä jossain niin hän alkaa aiheesta puhumaan ja nyt tuli aika paineella se alkuosa. Sitten sentään jarrutti. Ei kyllä edes kannattaisi kertoa vielä jos jotain on jo suunniteltu
vierailija
Ja Suomesta tullut kultalevykin mainittu
vierailija
Tuo on kyllä hauska että heidän ainut kultalevy on Suomesta
Vaikka toki niitä lisääkin soisi niin onhan tuo nyt spesiaalia!
vierailija
Löysin vahingossa Tumpusta kivan Kot kot -fanitaidekuvan, joka on viime kuun puolelta, mutta en ollut ainakaan itse nähnyt. https://www.tumblr.com/i-wasnt-ready-for-this/748839289330221056/
vierailija
Tämä on hieno! Jossain vaiheessa mahtoi olla emolle linkattuna. Ja eikö sama taiteilija ollutkin tehnyt myös Bn puhelimen?
vierailija
Mun on niin ikävä sitä kaikkea, mitä vuosi sitten tapahtui.
Viimeksi illalla kävin mielessäni läpi Liverpoolia ja selailin kännykästä kuvia, joita siitä otin. Miten kaunis se onkaan, ja miten nuorelta se näytti. Melkein teinipojalta. Käsittämätönä, miten paljon se, ja varmasti minäkin, on vuoden aikana muuttunut. Parempaan suuntaan toki - siis ainakin se. Se on niin sexy.
Pistin illalla sille viestin menemään ja kysyin, ehtisikö se facetimeen. Ei ehtinyt. Oli levytyskiireitä. Studiolla menee myöhään. Vastasi kuitenkin. Pistin vihreän sydämen, ihan vanhasta muistista ja tietysti siitäkin syystä, että kyllä mä sitä kohtaan edelleen tosi paljon rakkautta tunnen.
Se suurin crush on ehkä ohi, mutta tilalle on tullut jotain paljon syvempää. En mä juuri rakkaudesta puhu, en ole koskaan puhunut, mutta kaipa se sitä on. Sellainen pakottava tunne sydänalassa eilenkin, kun katsoin kuvaa, jossa se oli hiukset pystyssä ja sellainen puppy-ilme kasvoillaan.
Mun oma. Brother, or something more. Tai ainakin se joskus sitä oli.
Tavastia pian Liverpoolin jälkeen oli tosi erikoinen. Se kävi kuumana, ja niin kävin mäkin. Sen katse kerjäsi kosketusta ja ties mitä, enkä kiistä, etteikö se ollut mullakin mielessä. Se olisi voinut olla alku jollekin jatkuvalle, mutta mä jänistin. En uskaltanut, kun en ollut koskaan ennen sitä tehnyt. Kaduttaa, ja uskallan sen kyllä myöntää. Kadun varmasti lopun elämääni.
Vain luoja tietää, kuinka paljon halusin. Me herättiin sen viisufinaalin jälkeen samasta sängystä, mun hotellihuoneesta. Oltiin kyllä oltu niin humalassa, että vaikka jotain pussailua enemmän oltaisiin haluttu tehdä, ei varmaan oltaisi siihen pystytty. Sitä en kuitenkaan ikinä unohda, miten kaunis se oli siinä mun kyljessä. Pieni kuolavana valui suupielestä, kun se tuhisi krapulaansa.
Ja kyllä, kosketin. Silitin, pidin hyvänä, nuuskin ja puskin. Herätin sen, kun tiesin, että ehkä tätä tilaisuutta ei tule enää ikinä. No, olisi se tullut, jos minä olisin halunnut. Että katso vaan peiliin Pöyhönen, ihan oma moka.
En mä tiedä, päästäänkö enää ikinä samalle tasolle. Vuoteen mahtuu kaikenlaista. Niin sille kuin mullekin. On toki nähty itse asiassa yllättävänkin usein, on ollut hauskaa ja on höpsötelty yhdessä kaikenlaista. On soiteltu ja tehty facetimessakin kaikenlaista, jota ei jälkipolville kerrota. Siis silloin alkuun.
Mutta ei se nyt enää viime aikoina ole ollut sitä samaa. Ei, vaikka kuinka haluaisin, että se tunne ei päättyisi koskaan. Kyllä se päättyy. Näin se vain on. Mutta kyllä mä edelleen sitä haluan. Välillä niin, että sattuu.
Ruisrockin jälkeen niillä on muutama päivä aikaa olla Suomessa. Mä varasin meille mökin jostain Turun saaristosta. Löhötään siellä, saunotaan, käydään uimassa. Ollaan keskenämme. Toki siellä on koko niiden bändi, ja tulee Härtsä, Jesse ja muutkin jätkät. Mutta silti. Piilossa kameroilta ja katseilta, ihan vain me.
Mä odotan sitä aika kovasti. Mulla on ollut sitä ihan oikeasti ikävä, ja mä haluan nähdä, ollaanko me vielä jotain muuta kuin brothers. Vieläkö mä olen sen boyfriend ja sanooko se, että I never let you go.
No, nyt se pistää viestiä ja se kysyy, voiko soittaa. Pitää mennä.
Lähetän kaksi vihreää sydäntä ja sanon, että sä voit soittaa aina. Keep me.
Ehkä mä olen sille vielä tärkeä.
Viimeksi illalla kävin mielessäni läpi Liverpoolia ja selailin kännykästä kuvia, joita siitä otin. Miten kaunis se onkaan, ja miten nuorelta se näytti. Melkein teinipojalta. Käsittämätönä, miten paljon se, ja varmasti minäkin, on vuoden aikana muuttunut. Parempaan suuntaan toki - siis ainakin se. Se on niin sexy.
Pistin illalla sille viestin menemään ja kysyin, ehtisikö se facetimeen. Ei ehtinyt. Oli levytyskiireitä. Studiolla menee myöhään. Vastasi kuitenkin. Pistin vihreän sydämen, ihan vanhasta muistista ja tietysti siitäkin syystä, että kyllä mä sitä kohtaan edelleen tosi paljon rakkautta tunnen.
Se suurin crush on ehkä ohi, mutta tilalle on tullut jotain paljon syvempää. En mä juuri rakkaudesta puhu, en ole koskaan puhunut, mutta kaipa se sitä on. Sellainen pakottava tunne sydänalassa eilenkin, kun katsoin kuvaa, jossa se oli hiukset pystyssä ja sellainen puppy-ilme kasvoillaan.
Mun oma. Brother, or something more. Tai ainakin se joskus sitä oli.
Tavastia pian Liverpoolin jälkeen oli tosi erikoinen. Se kävi kuumana, ja niin kävin mäkin. Sen katse kerjäsi kosketusta ja ties mitä, enkä kiistä, etteikö se ollut mullakin mielessä. Se olisi voinut olla alku jollekin jatkuvalle, mutta mä jänistin. En uskaltanut, kun en ollut koskaan ennen sitä tehnyt. Kaduttaa, ja uskallan sen kyllä myöntää. Kadun varmasti lopun elämääni.
Vain luoja tietää, kuinka paljon halusin. Me herättiin sen viisufinaalin jälkeen samasta sängystä, mun hotellihuoneesta. Oltiin kyllä oltu niin humalassa, että vaikka jotain pussailua enemmän oltaisiin haluttu tehdä, ei varmaan oltaisi siihen pystytty. Sitä en kuitenkaan ikinä unohda, miten kaunis se oli siinä mun kyljessä. Pieni kuolavana valui suupielestä, kun se tuhisi krapulaansa.
Ja kyllä, kosketin. Silitin, pidin hyvänä, nuuskin ja puskin. Herätin sen, kun tiesin, että ehkä tätä tilaisuutta ei tule enää ikinä. No, olisi se tullut, jos minä olisin halunnut. Että katso vaan peiliin Pöyhönen, ihan oma moka.
En mä tiedä, päästäänkö enää ikinä samalle tasolle. Vuoteen mahtuu kaikenlaista. Niin sille kuin mullekin. On toki nähty itse asiassa yllättävänkin usein, on ollut hauskaa ja on höpsötelty yhdessä kaikenlaista. On soiteltu ja tehty facetimessakin kaikenlaista, jota ei jälkipolville kerrota. Siis silloin alkuun.
Mutta ei se nyt enää viime aikoina ole ollut sitä samaa. Ei, vaikka kuinka haluaisin, että se tunne ei päättyisi koskaan. Kyllä se päättyy. Näin se vain on. Mutta kyllä mä edelleen sitä haluan. Välillä niin, että sattuu.
Ruisrockin jälkeen niillä on muutama päivä aikaa olla Suomessa. Mä varasin meille mökin jostain Turun saaristosta. Löhötään siellä, saunotaan, käydään uimassa. Ollaan keskenämme. Toki siellä on koko niiden bändi, ja tulee Härtsä, Jesse ja muutkin jätkät. Mutta silti. Piilossa kameroilta ja katseilta, ihan vain me.
Mä odotan sitä aika kovasti. Mulla on ollut sitä ihan oikeasti ikävä, ja mä haluan nähdä, ollaanko me vielä jotain muuta kuin brothers. Vieläkö mä olen sen boyfriend ja sanooko se, että I never let you go.
No, nyt se pistää viestiä ja se kysyy, voiko soittaa. Pitää mennä.
Lähetän kaksi vihreää sydäntä ja sanon, että sä voit soittaa aina. Keep me.
Ehkä mä olen sille vielä tärkeä.
vierailija
Oliko pakko rikkoa mun sydän?! Varoitukset alkuun olisi ollut kiva.
vierailija
Ljubav-tatska vihdoin otettu. Kuvaa ja uutta ficcilukua tulossa vähän myöhemmin kunhan toivun tästä trooppisen kosteasta kelista, joka vei kaikki voimat,
- Joymuffin
- Joymuffin