vierailija
Kuka kiittää sua, kun sä kaikkesi teet... Juha Tapion biisi soi päässä.
Pohjustuksena: Olen halunnut aina olla äiti, rakastan lapsiani ja miestäni, mutta pohdintani aihe:
Kuka tukee äitiä?
Kotona kolme lasta ja mies.
Pienimmällä eli taaperolla aivan järkky "minä itse-vaihe" ja uhma, keskimmäisellä haasteita murrosiän kynnyksellä, vanhimmalla lapsella/nuorella ongelmia rahankäytön kanssa. Miehellä masennus (on lääkitys) ja haasteita oman olemisensa kanssa.
Ymmärrystä löytyy minulta kaikille, tuen, tsemppaan, otan päävastuun kodin pyörittämisestä, kannustan ja autan ongelmissa parhaani mukaan. Olen empaattinen, mutta myös ratkaisukeskeinen. Etsin työkaluja, kuinka ratkoa haasteet jokaisen kohdalla.
Nyt kuitenkin alan uupua. Olen myös ilmaissut sen. Lisäksi omassa elämässä olen karsinut ystävieni tapaamisesta, koska en vain jaksa. Harrastuksistani olen pitänyt kiinni, jotta on jotain minun juttujanikin. Työpaikallani on haasteita ja työpäivät tuntuvat päivä päivältä raskaammalle. Olen tinkinyt kodin siisteydestä, oikaissut ruuanlaitossa - käytän puolivalmista ja teen tyyliin vaan salaatit. En löydä enää mistä tinkisin, jotta kuormitus vähenisi. Miestä olen joutunut potkimaan perseelle, vaikka se ei tunnu hyvältä. Se heijastuu sitten parisuhteeseemme. En halua eripuraa välillemme, mutta pakko ilmaista omaa olotilaa. Uupuneena yritän jotenkin pysyä pystyssä, kannatella kaikkia muita ja huolehtia siitä, että arki jotenkin rullasi (jääkaapissa syötävää ja vessassa vessapaperia). Kukaan ei vaan tunnu kiinnittävän huomiota siihen, että missä voisi mennä äidin jaksamisen raja..
Niin ja isovanhemmat ovat olleet tukena. Lapset olleet heillä välillä. Silti en enää jaksa!
Pohjustuksena: Olen halunnut aina olla äiti, rakastan lapsiani ja miestäni, mutta pohdintani aihe:
Kuka tukee äitiä?
Kotona kolme lasta ja mies.
Pienimmällä eli taaperolla aivan järkky "minä itse-vaihe" ja uhma, keskimmäisellä haasteita murrosiän kynnyksellä, vanhimmalla lapsella/nuorella ongelmia rahankäytön kanssa. Miehellä masennus (on lääkitys) ja haasteita oman olemisensa kanssa.
Ymmärrystä löytyy minulta kaikille, tuen, tsemppaan, otan päävastuun kodin pyörittämisestä, kannustan ja autan ongelmissa parhaani mukaan. Olen empaattinen, mutta myös ratkaisukeskeinen. Etsin työkaluja, kuinka ratkoa haasteet jokaisen kohdalla.
Nyt kuitenkin alan uupua. Olen myös ilmaissut sen. Lisäksi omassa elämässä olen karsinut ystävieni tapaamisesta, koska en vain jaksa. Harrastuksistani olen pitänyt kiinni, jotta on jotain minun juttujanikin. Työpaikallani on haasteita ja työpäivät tuntuvat päivä päivältä raskaammalle. Olen tinkinyt kodin siisteydestä, oikaissut ruuanlaitossa - käytän puolivalmista ja teen tyyliin vaan salaatit. En löydä enää mistä tinkisin, jotta kuormitus vähenisi. Miestä olen joutunut potkimaan perseelle, vaikka se ei tunnu hyvältä. Se heijastuu sitten parisuhteeseemme. En halua eripuraa välillemme, mutta pakko ilmaista omaa olotilaa. Uupuneena yritän jotenkin pysyä pystyssä, kannatella kaikkia muita ja huolehtia siitä, että arki jotenkin rullasi (jääkaapissa syötävää ja vessassa vessapaperia). Kukaan ei vaan tunnu kiinnittävän huomiota siihen, että missä voisi mennä äidin jaksamisen raja..
Niin ja isovanhemmat ovat olleet tukena. Lapset olleet heillä välillä. Silti en enää jaksa!