Vanhemmuus Minä vanhempana
23/01/2014

Jarmo Papinniemi: Viittova varis

Jarmo Papinniemen viimeinen kolumni.

Jarmo Papinniemi: Viittova varis

Jarmo Papinniemen viimeinen kolumni.

Viittova varis

Naapurihuoneesta kuuluu pontevasti äännetty ”Paa!” Puolitoistavuotias Klaus siellä selittää. Mutta koska en näe hänen elehtimistään, en ole varma, tarkoittaako hän palloa (kädet piirtävät ilmaan ison pallon) vai banaania (vasen käsi pitelee ilmahedelmää, oikea vetää kuoria irti).

Tuon ikäinen ei vielä sano kovin monenlaisia sanoja (”ka-ka” saattaa tarkoittaa kakkaa tai ­Pikku Kakkosta), mutta tukiviittomien ansiosta hän pystyy ilmaisemaan itseään varsin monipuolisesti.
”Poppu” on joko omppu tai loppu, riippuen siitä, tuoko käsi suun eteen kuvitellun omenan vai
levitetäänkö kädet loppumisen merkiksi.

Ryhdyimme viittomaan yksivuotiaamme kanssa, koska meillä on siitä niin hyvät ­kokemukset muutaman vuoden takaa. Klausin isosiskon Ellan puheen oppiminen viivästyi, ja tyttö rupesi turhautumaan tilanteeseen. Hänelle tuli tavaksi istua lattialla ympärilleen osoitellen ja raakkua kuin varis. Meidän piti sitten arvailla, mitä asiaa äkäisellä variksella tällä kertaa oli.

Avuksi tulivat tukiviittomat. Ella oppi ensimmäiset eleet saman tien, ja pian hän saattoi kertoa itse, mitä värejä, eläimiä ja muita asioita kirjoissa ja tosielämässä tuli vastaan. Laulu, soitto ja kylpy opittiin viittomaan – ja leikki! Aamupöpperöinen tyttö alkoi joskus viittoa leikkiä jo ennen kuin oli päässyt sängystä ylös tai saanut edes silmiään kunnolla auki. Se taisi myös olla viittoma, joka pysyi käytössä kaikkein pisimpään.

Kommunikointi kehittyi vauhdilla. Lähes puhumaton lapsi saattoi yhtäkkiä viittoa ilmoille neli­sanaisen lauseen: ”naapuri tulee hissillä kotiin.”
Se tuntui riemastuttavalta.

Viittomien monipuolistuessa alkoi käyttöön tulla yhä nopeammin myös äännettyjä sanoja. Yksi symbolijärjestelmä siis vauhditti myös toisen kehittymistä. Vajaassa vuodessa viittomat kävivät tarpeettomiksi, kunnes niitä on nyt alettu taas yhdessä muistella pikkuveljen kanssa kommunikointia varten.

”Eikö se viittomakieli ole vaikeaa”, meiltä ­kysyttiin toisinaan. Ei, viittominen ei ole ollenkaan vaikeaa: onhan yksi ilmaisuvoimainen ele paljon helpompi omaksua kuin monesta eri äänteestä koostuva sana.

Mutta on syytä korostaa, että tässä ei ole kyse mistään niin vaativasta asiasta kuin kokonaisesta kielestä, vaan varsin rajallisesta määrästä tukiviittomia. Sen sain tuta konkreettisesti, kun satuin tapaamaan metrossa entisen työkaverini, joka puhuu vain viittomakieltä. Keskustelumme ei ollut kovin syvällistä, sillä kaksivuotiaan aaltopituudelle viritettyyn viittomavarastooni kuului lähinnä eläimiä, värejä ja ruoka-aineita sekä semmoisia perusasioita kuin työ, kauppa ja vaippa.

Viittomia voi mainiosti keksiä itsekin. Loppu­kesästä ihmettelin, kun Klaus osoitti nurkkaa ja paukutteli käsiään yhteen. Mitäs aplodien arvois-
ta siellä nyt on? Mutta kun sama toistui myöhemmin, äkkäsin, että poika on tarkkaillut äitiään
ja omaksunut uuden viittoman. Sähäkkä ­käsien yhteen läiskäyttäminen tarkoittaa tietenkin ­ötökkää.

 

Edesmennyt Jarmo Papinniemi oli kirjallisuuslehti Parnasson päätoimittaja. Kirjoitushetkellä hänen lapsensa olivat 19-, 6- ja 1-vuotiaita. 

 

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.