Vanhemmuus Minä vanhempana
26/09/2013

Asunnottoman äidin ja tyttären tarina: Olimme kaksi vuotta ilman kotia

Caroline laski jokaisen päivän, jonka hän ja hänen tyttärensä Cecilia olivat ilman omaa kotia.

Asunnottoman äidin ja tyttären tarina: Olimme kaksi vuotta ilman kotia

Caroline laski jokaisen päivän, jonka hän ja hänen tyttärensä Cecilia olivat ilman omaa kotia.

Carolinella, 41, ja Cecilialla , 13, oli paljon aikaa miettiä tulevan kotinsa sisustus valmiiksi. Tarkasti sanottuna kaksi vuotta, seitsemän kuukautta ja kaksi viikkoa. Niin kauan nimittäin kesti ennen kuin oikeustieteen maisteri Caroline ja hänen tyttärensä Cecilia saivat itselleen asunnon. Caroline laski jokaisen päivän ilman omaa kotia.

Caroline ja Cecilia jäivät asunnottomiksi vuonna 2010, jolloin Pohjois-Suomessa asunut Caroline muutti työn perässä Helsinkiin. Cecilia jäi tuolloin vielä pohjoiseen isovanhempien luokse, sillä lukukausi oli koulussa kesken. Pääkaupungissa Caroline ei löytänytkään itselleen asuntoa. Yöt kuluivat ystävän luona. Kun koulu loppui, Caroline haki Cecilian luokseen Helsinkiin. Kesän ajan äiti ja tytär asuivat Carolinen tutun luona, mutta sitten tämä tarvitsi asunnon omaan käyttöönsä. Äiti ja tytär jäivät ilman omaa kotia.

Asunnottomuus oli äidin häpeä

Eteinen on vaaleanpunainen. Olohuoneessa taas on Carolinen lempiväriä violettia ja tummanpunaista. Cecilian huoneessa – siinä josta hän ehti uneksia niin pitkään – on siniset seinät. Värin tyttö valitsi itse.

Viime keväänä Caroline ja Cecilian asunnottomuus vihdoin päättyi. He pääsivät muuttamaan tähän vuokrakaksioon Helsingin Töyrynummella.

– Oma huone tuntuu tosi ihanalta, en osaa edes sanoa mitään, Cecilia huokaa huoneessaan.

Caroline ehti etsiä vuokra-asuntoa pitkään – ja turhaan. Hän oli jättänyt maksamatta puolentoista kuukauden vuokran Helsingissä vuonna 2005, minkä vuoksi vuokra-asunnon saaminen oli mahdotonta.

– Rästin vuoksi en saanut asuntoa edes kaupungilta.

– Olin aikoinani tullut pääkaupunkiin suurin toivein. Ajattelin, että oikeustieteen koulutuksella saan helposti työpaikan. En kuitenkaan saanut töitä, ja sitten puolisoni kuoli. Olin vihainen kaikesta, mikään ei onnistunut. Hetken ajan en jaksanut välittää mistään, Caroline muistelee.

Siinä rytäkässä myös vuokra jäi maksamatta, mikä oli kallis virhe.

– Älä jätä ikinä vuokraa maksamatta. Näe vaikka nälkää, mutta maksa vuokra, Caroline sanoo nyt.

Asunnottomuus oli aluksi Carolinelle suuri häpeän aihe.

–Pidin itseäni huonona äitinä. Olin mokannut niin, että minulla ei ollut tarjota lapselleni edes kunnollista kotia.

Cecilia suhtautui asiaan lempeämmin.

–En kokenut, että äiti olisi ollut huono, hän sanoo.

Lastensuojeluilmoitus pelasti

Perheen pelastukseksi osoittautui lopulta lastensuojeluilmoitus, jonka Carolinen äiti teki, koska perheellä ei ollut vakinaista osoitetta. Ilmoituksen jälkeen lastensuojeluviranomaiset hankkivat Carolinelle ja Cecilialle tilapäisen asuntolapaikan. He muuttivat Helsingin vieraskotiin 30 neliön yksiöön. Vaikka pään päällä oli katto, asuntola ei tuntunut kodilta. Caroline oli myynyt huonekalunsa, koska yksiö oli valmiiksi kalustettu. Hän kantoi asuntoon vain pari vaatekassia ja vuodevaatteet.

– Toisaalta olin kiitollinen, että olimme saaneet asunnon. Olihan yksiössä sentään ovi, jonka sai laittaa kiinni. Mutta se oli vain tilapäinen ratkaisu.

Asuntolassa Caroline ja Cecilia tutustuivat muihin, samassa tilanteessa oleviin perheisiin. Naapureista tuli ystäviä.

– Perheitä yhdisti sama häpeä asunnottomuudesta. Myös naapuriapu toimi, me äidit lainasimme tarvittaessa rahaa tai ruokaa toisillemme. Se oli ainutlaatuista. Tavallisessa kerrostalossa naapurit tuskin tuntevat toisiaan.

– Lapsillakin oli monta turvallista aikuista ympärillä. Jos Cecilia suuttui minulle, hän saattoi mennä naapuriin purkamaan kiukkuaan.

Pieneen asuntoon ei voi piiloutua

Asuntolassa Caroline alkoi odottaa tietoa uudesta asunnosta niin kuin kaikki muutkin vieraskotiin majoitetut perheet. Hän ryhtyi myös vähitellen keräämään tavaroita valmiiksi uutta kotia varten. Huonekaluja oli pakko hankkia, jotta perheen ei olisi tarvinnut muuttaa tyhjään asuntoon.

Varaston vuokraaminen oli liian kallista, joten lopulta yksiöön oli tungettu tavaraa kolmion edestä. Sieltä löytyi sänky, sohva, keittiön pöytä ja tuolit. Huonekalut veivät tilaa ja yksiöstä tuli entistä ahtaampi. Äiti ja tytär sopeutuivat: he oppivat kulkemaan sivuttain tavarakasojen välissä.

Cecilialla oli oma pieni alkovi parvisängyn alla. Caroline nukkui sohvalla ja jompikumpi perheen kahdesta saksanpaimenkoirasta oli jalkopäässä. Cecilia kutsui kavereitakin asuntolaan. Tosin Cecilian ystävän tullessa yökylään, Caroline siirtyi naapurin sohvalle nukkumaan koirien Jaden ja Bellan kanssa.

– Monet kysyivät, emmekö tulleet hulluiksi, kun asuimme niin pienessä tilassa. Mutta yksiössä ei voinut hautautua minnekään, vaan oli pakko puhua. Se paransi minun ja Cecilian välejä, Caroline kertoo.

Koirat pakottivat liikkeelle

Ahtaudesta huolimatta yksiössä oli tilaa korille, niistä Caroline ei halunnut luopua.

– Koirat pelastivat mielenterveyteni. Ne pakottivat liikkeelle, muuten olisin laitostunut ja jäänyt sisälle murjottamaan, Caroline sanoo.

Perhe keksi keinoja tehdä arjesta siedettävää. Kesäisin he viettivät päivät ulkona: kävivät uimassa tai retkellä Helsingin edustan saarissa. Talvisin Caroline ja Cecilia viettivät monta tuntia Bellan ja Jaden kanssa koirapuistossa.

– Asunto oli paikka, jossa kävimme syömässä ja nukkumassa. Siellä ei tehnyt mieli tehdä mitään, kun tilaa oli niin vähän. En halunnut edes siivota, sillä siellä oli sekaista joka tapauksessa.

Näin voi tapahtua kenelle tahansa

Helsingin vieraskoti tarjoaa asuntoja asunnottomien lisäksi myös päihdeongelmaisille. Vieraskodissa on valvontakamerat ja henkilökunta päivystää ympäri vuorokauden. Perheillä on oma siipirakennus.

– Muut asukkaat moikkasivat kadulla, mutta muuten he eivät näkyneet meidän arjessamme. Perheasuntolassa on suhteellisen rauhallista, Caroline kertoo.

Kaikki asunnottomat leimataan helposti alkoholisteiksi tai huumeiden käyttäjiksi. Caroline haluaa omalla tarinallaan kertoa, että asunnottomaksi voi joutua kuka tahansa.

– En kuuluttanut kaikkialle, että olen asunnoton, mutta en myöskään peitellyt asiaa. Näin voi tapahtua kenelle tahansa.

Vuokrarästien hoitaminen on edellytys sille, että pääsee kaupungin vuokra-asuntojonoon. Puolitoista vuotta sitten Caroline alkoi järjestellä omaa vuokravelkaansa ja hän lyhentää sitä maksuohjelman kautta.

– Alkuperäinen vuokrarästi ehti moninkertaistua vuosien aikana. Olen työtön ja maksan edelleen velkaa takaisin työmarkkinatuesta.

Asunnon saaminen oli huikeaa

Vuokra-asuntojonossa odotus jatkui, mutta Caroline sisusti jo uutta kotia mielessään.

– Elämä oli vain oman asunnon odottelua päivästä toiseen. Mietin kaiken valmiiksi seinien väreistä lähtien.

Hän ei haaveillut uutuuttaan kiiltävästä kodista, vaan kolmiosta 1970-luvun talossa.

–Tärkeintä on, että asunnossa on tilaa.

Viime keväänä odotus vihdoin päättyi. Kun Caroline kuuli, että he olivat saamassa kodin, hän ryntäsi kädet täristen nettiin katsomaan, missä uusi koti sijaitsee. Hetki on jäänyt mieleen huikeana.

– En olisi ikinä uskonut, että asunnon saamisessa meni näin kauan, hän huokaa.

Uusi koti on 60 neliön kaksio. Tilaa on nyt kaksi kertaa enemmän kuin asuntolassa. Talokin oli uudempi, 1990-luvulla rakennettu, kuin mitä Caroline oli uskaltanut toivoa.

Muutto kävi nopeasti. Caroline oli tutkinut pohjapiirrosta ja miettinyt kaikkien huonekalujen paikat jo valmiiksi.

Uusi koti, vanhat ystävät

Omassa kodissa Caroline innostui uudestaan tavallisista arkisista asioista.

– Kotona on nyt tilaa tehdä. Olen herännyt aamuisin seitsemältä leipomaan. Olen alkanut myös ommella. Olin aiemminkin tehnyt Cecilialle vaatteita, mutta yksiössä ompelukoneen käyttäminen oli hankalaa.

Jopa siivoaminen on Carolinen mielestä nyt mukavaa.

Niinpä hän imuroi nykyään joka päivä.

Koiratkin olivat ensin ihmeissään. Ne olivat eläneet pennusta lähtien asuntolan yksiössä ja tottuneet ahtauteen.

– Ne juoksivat aluksi ympyrää, eivätkä uskoneet, että asunnossa voi olla näin paljon tilaa.

Vaikka asuntola asuminen oli vain välivaihe, sieltä jäi jotakin pysyvääkin Carolinen elämään. Caroline sai läheisiä ystäviä, joiden kanssa hän on edelleen tekemisissä, vaikka perheet ovatkin muuttaneet pois vieraskodista. Sama ystäväporukka on viettänyt juhlapyhiä yhdessä jo kolme vuotta.

– Sovimme jo, että seuraavaa joulua vietetään meillä. Tähän asuntoon voin kutsua kavereita kylään. Yksiössä vieraat joutuivat istumaan koirat sylissä.

Oman asunnon myötä Carolinen ja Cecilian elämä on asettunut aloilleen. Caroline pystyy ajattelemaan muutakin kuin asuntoa.

– Nyt voin oikeasti miettiä tulevaisuutta ja uraani. Ennen elämä oli pelkkää odottelua.

– Kun saimme tämän asunnon, lupasin, etten enää koskaan jää asunnottomaksi.

Oma koti on kaikkien tärkein asia.

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.