Vanhemmuus Minä vanhempana
02/12/2015

Kiljuva Pikkunälkä -blogin Demi Auloksen kolumni: Meidän elämä, tajuatteko

Suvulla oli asiassa nielemistä, kun 17-vuotias Demi kertoi olevansa raskaana.

Kiljuva Pikkunälkä -blogin Demi Auloksen kolumni: Meidän elämä, tajuatteko

Suvulla oli asiassa nielemistä, kun 17-vuotias Demi kertoi olevansa raskaana.

Isoäitini eli mammani meinasi jäädä auton alle. Hän käveli suojatielle katsomatta, ja auto tuli. Mitään ei tapahtunut, taisi olla nastarenkaat alla sillä autolla sinä marraskuisena iltana, neljä vuotta sitten. Silloin olin juuri tullut raskaaksi, boom spläts ruisk piss ja kaksi viivaa tikussa. Olin kuusitoista vuotta vanha.

Konservatiivisena mammana mammani ei ottanut asiaa hyvällä. Eikä pappani, semmoinen ihana, lempeä tyyppi, joka sujautti minulle lapsena aina suklaapatukan takintaskuun, kun mamma ei huomannut. Enää ei sujautellut. Enää en ollut lapsi. Olin teini, teini pulla uunissa ja uhma kasvoilla.

Olin varma ratkaisustani, näennäisesti. Minä ja poikaystäväni olimme yhdessä varmoja, vaikka positiivisesta testistä oli vasta kaksi viikkoa ja koko juttu täysin uusi ja me aivan pyörryksissä. Mutta varma piti olla, piti näyttää ja todistaa kaikille, että meistä olisi tähän.

Lue myös: Demin aiempi kolumni Pumpulipuikkokasvattaja 

Suku vastusti raskautta

Sisälläni myllersi järkytys tilanteesta ja sen aiheuttamista reaktioista. Minun oli vaikea käsittää asian suuruutta ja vakavuutta – vauvanhan piti olla iloinen asia!

En tahtonut näyttää ulospäin epävarmuuttani, joten ”mitä te nyt tungette meidän elämään, haloo, se on MEIDÄN ELÄMÄ tajuatteko, ei vaikuta teihin ollenkaan!”

He, sukulaiseni, vastustivat. Vetosivat ja maanittelivat. Pappa katkaisi välit ja mamma murehti. Äiti itki ja sisko raivosi. Täti soitti ja ehdotti ”josko hoidetaan asia alta pois”. Ei. Meidän elämä, meidän elämä, MEIDÄN ELÄMÄ, TAJUATTEKO.

Mitä enemmän he vastustivat, sitä vaikeammaksi asiat menivät. Meillä ei ollut aikaa pohtia uutta skenaariota tai sen vaihtoehtoja:

a) toteltaisiin sukua tai b) tehtäisiin oman mielen mukaan, mikä kutkutti ja pelotti suunnattomasti.

Emme myöskään olleet varmoja, vaikka kuinka olikin meidän elämä. Minä en ainakaan ollut. En ollut ollut niin epävarma yhtään mistään milloinkaan koko kuusitoistavuotisen elämäni aikana.

Lue myös: Demi Kaksplussan kannessa: ”Luulin, että yksi lapsi riittäisi Ilkallekin”

Fiilisvuoristorataa ja hormonimyrskyjä

Silloin, niinä päivinä näillä seuduilla kävi niin, että maaginen kahdentoista viikon rajapyykki tuli ja meni.

Meidänelämämeidänelämämeidänelämä. Me otimme homman haltuun ja yritimme pärjätä. Meidänelämämeidänelämä. Pappa ei ollut puhunut kolmeen kuukauteen meille, ja mamma rukoili puolestamme.

Se oli sekavaa se: yhtä fiilisvuoristorataa kuuhun ja takaisin ja hormonimyrskyjä.

Loppujen lopuksi siinä kävi hyvin, kun muiden oli liian myöhäistä vastustaa. Keskityimme tulevaisuuteen, luimme synnytysoppaita, pohdimme nimiä, iloitsimme pienessä vauvanodotuskuplassa.

Aikuistuimme poikaystäväni kanssa muutamassa kuukaudessa, ja kesällä syntyi nyytti, meidän elämään.

Sotakirveet haudattiin

Ihana pieni nyytti. Sain kukkia isovanhemmiltani, ja onnittelukortin. Ajattelin, että se on heidän tapansa haudata sotakirveet. Menimme vierailulle vauvan kanssa. Ilmeet sulivat, hymyilytti.

Sain kuulla, että raskauteni alussa mamma oli ollut kävelyllä. Hän käveli suojatielle niin huolissaan meidän tilanteestamme, ettei huomannut kovaa tulevaa autoa. Hänkin on äiti, hän tietää, mitä vauvan tulo todella merkitsee. Huoli sai hänet melkein jäämään auton alle.

Juttelimme pitkään. En maininnut enää mitään meidän elämästämme.

Kolumni on julkaistu Kaksplussassa 12/2015.

Lue Demin blogia täältä!

Tutustu myös Kaksplussan toiseen kolumnistiin Elina Tanskaseen:

Elina Tanskanen: Etukeno pelastaa arjen

Elina Tanskanen: Ovatko lapset muovailuvahaa?

Elina Tanskanen: Vanhempi, uskalla irrottautua työstä!

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.