Vanhemmuus Minä vanhempana
01/01/2017

Lukijan tarina: Kolmoset pistivät arjen uusiksi

Apua, perheeseen syntyy kolmoset. Miten ihmeessä siitä voi selvitä? Katja Väisänen ja Kalle Jääskeläinen kertovat, kuinka se sujuu. Päivän kerrallaan.

Lukijan tarina: Kolmoset pistivät arjen uusiksi

Apua, perheeseen syntyy kolmoset. Miten ihmeessä siitä voi selvitä? Katja Väisänen ja Kalle Jääskeläinen kertovat, kuinka se sujuu. Päivän kerrallaan.

Kahvinkeitin pitää vaimeaa 
pulputustaan. Katja Väisänen, 31, leikkaa mansikkapitkosta viipaleen 
imettävän jatkuvaan sokerinnälkään. Kello lähestyy yhtä.

Vähän väliä Katja kurottaa kaulaansa ja kurkkaa keittiön ikkunasta päätyhuoneiston pienelle pihalle. Vaunuissa ikkunan alla on kaikki hyvin.

Olisi aikaa äidin päiväunille, mutta Katja ei malta. Tämä iltapäivähetki on hänen ainut oma hetkensä vuorokaudessa. Yleensä se menee kotitöiden ja tietokoneen ääressä.

Kolmet sydänäänet

”Tämäpä mielenkiintoista”, muhisi lääkäri itsekseen lokakuussa Mäntymäen neuvolan ultraäänihuoneessa.

Mitä, ei kai siellä ole mitään vialla, ajatteli tutkittavana ollut Katja. Väsymys ja pahoinvointi vaivasivat häntä edellistä raskautta enemmän, varmaan tulossa olisi tyttö. Mies Kalle Jääskeläinen jännitti vieressä.

Lopulta lääkäri alkoi laskea sydänääniä. Kahden jälkeen hän piti tauon ennen kuin sanoi, että kyllä täällä on kolme sikiötä.

Kolme. Katjan ja Kallen oli vaikea uskoa kuulemaansa. Kolme vauvaa. Heille tulisi kolme lasta kotona odottavan, hädin tuskin kaksivuotiaan Emilin lisäksi.

Tai no, tulisi ja tulisi. Lääkärin suhtautuminen oli lähes inhorealistinen. ”Katsotaan nyt, kuinka pitkälle tässä päästään.”

– Olimme sokissa. Uutinen tuntui niin epätodelliselta.

Hämmästystä lisäsi sekin, että raskaus oli alkanut ihan luomuna.

Perhe lähti samana päivänä 
ajamaan Katjan vanhempien luokse Mikkeliin. Matkalla Katja googlasi 
kolmosraskauteen liittyviä riskejä, kokemuksia ja vertaisryhmiä. Nauratti. ”Nyt menee sitten asunto vaihtoon.” ”Milläs me oikein liikumme?”

Perhe oli vasta vähän aiemmin palannut seitsemän vuoden 
Floridan-taipaleelta. Tuontiautoa ei saisi vaihtaa tai myydä kahteen vuoteen.

Mikkelissä ruokapöydän ympärille laskeutui sama typertynyt 
tunnelma kuin aiemmin päivällä ultrassa. Ei ihme, Suomessa vain 10–15 perhettä vuodessa saa 
kolmoset.

Imetysakrobatiaa

Ulkona massiiviset vaunut heiluvat 
ja kuuluu vaimea, 2,6-kiloisen 
vauvan itku. Katja nousee ja hakee nyytin.

– Moikka kulta. Kukas sieltä 
tulikaan? Vilma. Ruvettaisiinko me syömään, ennen kuin siskot herää?

Katja ehtii riisua Vilman, kun 
rattaista kuuluu taas. Aika usein vauvat heräävät yhtä aikaa, aivan kuin siskon häipyminen vierestä havahduttaisi omaan nälkään tai yksinäisyyteen.

– Odotapa sinä siinä, Katja sanoo valkohousuiselle tytölle.

Pian olohuoneen lattialla 
pötköttää kaksi pientä tyttöä. Pientä ja nälkäistä, sillä itku hieman yltyy.

– Ei mitään hätää. Kuulkaas tytöt, te saatte nyt ruokaa. Mites me tänään syödään, kukas aloittaa?

Katja nostaa vaaleanpunahousuisen tytön.

– Tuleeko Vilma ekana?

Mutta hetkonen, eikös tuo ensimmäinen ollut Vilma?

– Aa, menin sekaisin. Tämä on Vilma ja tuo on Olivia, Katja varmistaa ja menee vielä keittiöön lämmittämään pullomaitoa.

Mutta sitä ennen pitää hakea ja riisua Silvia.

Huh. Katja nostaa Olivian sitteriin, laittaa tuttipullon tytön suuhun ja istuu lattialle imettämään Vilmaa. Silvia nukahtaa viltille.

Tällä kertaa näin. Joskus Katja on imettänyt kahta lasta kerrallaan ja ruokkinut vielä kolmatta peittojen päällä edessään tuttipullosta.

Sellainen ei tee hyvää hartioille.
Parasta olisi, jos voisi imettää yhden kerrallaan. Toisaalta siihen kuluisi enemmän aikaa.

Katja on varautunut imettämään tyttöjä niin kauan kuin hyvältä tuntuu ja maitoa tulee. Oli hän varautunut siihenkin, ettei imetä ollenkaan. Se ei olisi kolmosten kohdalla tavatonta.

Kolmoset muuttivat perheen arjen.

Miten jakaisi sylipaikan?

Raskaus oli työläs ja kipeä. Vauvoilla oli koko ajan kaikki hyvin, mutta Katja oli väsynyt, huonovointinen 
ja selkävaivainen. Hän lopetti työt jo vuodenvaihteessa, kun laskettuun aikaan oli lähes neljä kuukautta.

Katja oli jatkanut Suomessa konsultin töitä samaan amerikkalaisfirmaan, jonka palveluksessa hän oli Floridassa edennyt johtamaan asiakaspalveluyksikköä ja vastaamaan laadunvalvonnasta.

Kun äitiyspakkaukset tulivat, Katja ei saanut mahaltaan kannettua niitä autolta kotiin.

Vaikka lääkärit pitkään toppuuttelivat innostumasta liikoja, raskaus jatkui aina viikolle 35+1 ja suunniteltuun sektioon.

Lastenosastolla 
oli kolme keskoskaappia ja liuta hoitajia valmiudessa.

Isoveli oli painanut lähes neljä kiloa syntyessään. Nyt Katja ja 
Kalle seurasivat ihmeissään, 
kun mahasta poimittiin parikiloisia 
rääpäleitä. Ovatko noin pienet sittenkään valmiita tähän maailmaan, Katja ajatteli, kun pienet nyytit 
kärrättiin lastenosastolle tutkittaviksi.

Lopulta tarvittiin vain hoitajien käsiä ja nenämahaletku Silvialle, jonka imurefleksi ei ottanut käynnistyäkseen.

Ensimmäisenä lastenosastolta palautettiin Vilma, joka ehti äidin kainaloon jo heräämöön. (Hoitajien mukaan ainutlaatuista kolmosten syntyessä.) Oliviakin tuli heti seuraavana päivänä. Silvia joutui olemaan keskolassa kymmenen päivää.

Ne kymmenen päivää olivat korkeakoulu kolmosäidin riittämättömyyden tunteeseen. Yhtäältä olisi tehnyt mieli rakentaa kiintymyssuhdetta kahteen kainalossa olevaan, toisaalta mieli haikaili keskolaan kolmannen luo.

– Erityisen pahalta tuntui, kun lähdimme kotiin ja Silvia piti jättää vielä sairaalaan. Kävin joka päivä katsomassa häntä, isä ajoi sairaalaan töiden jälkeen. Kätilöt sanoivat, että älä pode huonoa omaatuntoa. Riittämättömyyden tunne tulee silti varmaan olemaan loppuelämäni seuralainen.

Lopulta koitti se tunteellinen päivä, jolloin viimeinenkin vauva tuli kotiin.

Naapuruston 
nähtävyydet

Olivia lopettaa syömisen ensimmäisenä.

– Ei kun tämä on sittenkin Vilma. Ei kun tuo on Vilma ja tämä on Olivia. Nyt tämä alkaa mennä noloksi. Vilmalla on enemmän näppyjä.

Ja neuvolassa kaikista on oma looginen, vähän toisista poikkeava kasvukäyränsä. Eikä ihme, että juuri Vilma ja Olivia menevät helposti sekaisin. He ovat identtiset kaksoset ja Silvia on aivan erinäköinen.

Sitten on Silvian vuoro syödä. Jossain paukahtaa peppu. Vauvat tohisevat matolla.

– Ehkä te pärjäätte hetken aikaa siinä.

Katja menee keittiöön tekemään makaronilaatikkoa. Välillä hän kurkkaa olohuoneen puolelle. Vauvoilla on kaikki hyvin.

Kun laatikko on uunissa, Katja ottaa eteisen hyllyn päältä ison pahvilaatikon ja kantaa sen olohuoneen lattialle vauvojen viereen. On aika hakea Emil tarhasta.

Laatikossa on Amerikan-mummon lähettämät ulkohaalarit ja kaikki pienet myssyt ja lapaset. Kun isot linjat on mietitty käteviksi, pienissä voi liukastella. Laittaa vaikka eriparilapaset.

Tietysti pukeminen ja odottaminen kiukuttaa. Mutta Katja on opetellut ottamaan vastaan ja sietämään odottavien vauvojen itkun. Kaikkeen ei yksi ihminen ehdi.

– Luin äsken Kuinka kasvattaa bébé .kirjasta ranskalaisten le pausesta, jolla lapsia opetetaan odottamaan. Nauratti. Meillä se tulee automaattisesti.

Katja kantaa yksi kerrallaan 
vauvat vaunuihin, jotka löytyivät 
läheltä Littoisista 3,5-vuotiaiden 
kolmospoikien jäljiltä.

Vielä kipaisu keittiöön; Silvia tuntui syövän vähemmän kuin muut, joten äiti sujauttaa vaunuihin tuttipullon ja maitotetran. Itse hän avaa myslipatukan.

Vaunut mahtuvat juuri ja juuri pihaportista ulos kadulle. Julkisiin sisätiloihin, kauppoihin ja kahviloihin Katja ei ole lähtenyt edes yrittämään. Hulluille päiville hän pääsi päiväunien aikana pariksi tunniksi itsekseen.

Naapuritalon pihasta katsotaan hymyillen. Triplavaunut ovat paikallisnähtävyys.

Kolmoset muuttivat perheen arjen.

Pieni isoveli

Päiväkodin pihassa Katja vaihtaa Emilin kuulumiset hoitajan kanssa. Hyvin on mennyt, mitä nyt peppu pyörii tuolissa ruoka-aikaan.

Katjalle oli itsestäänselvää, että Emil jatkaa tutussa päiväkodissa. Onneksi Emil viihtyy. Kolmen pikkuvauvan hoitaminen vielä menettelee, mutta uhmakas ja mustasukkainen kaksivuotias on jo melkoisen työläs lisä. Vauvoja ei voi säilyttää lattialla eikä valvomatta missään muuallakaan Emilin touhutessa vieressä omiaan.

Sen täytyi olla kova isku pienelle pojalle. Ensimmäisellä sairaalakäynnillä äidin kainalossa oli yksi sisko, kotiin äiti tuli kahden vauvan kanssa ja kolmas haettiin parin 
päivän päästä.

– Olimme puhuneet Emilille, että meille tulee vauva. Varmaan mainitsimme, että vauvoja tulee enemmänkin. Mutta vaikea kuvitella, miten tuon ikäinen asian on ymmärtänyt.

Mutta eipä mietitä sitä. Niin topakasti Emil työntää äidin rinnalla vaunuja. Tänään puolen kilometrin kotimatka etenee Puuha-Pete -neuvottelujen tahdissa. Josko tänään. Mutta kun eilenkin.

– Äiti täällä on muurahainen, Emil huikkaa kotipihassa ulkolelujen seasta.

– Jätetään vauvat vähäksi aikaa nukkumaan ja mennään me sisälle.

Sisällä Emil esittelee siskojen 
sitterin.

– Ei saa koskea, hän tietää.

Maito puskee rintoihin, Katja haluaa pumpata, joten Emil saa 
sittenkin kaksi jaksoa Puuha-Peteä. Mutta rauhallinen hetki ilman 
siskoja on myös äidille tärkeä hetki huomioida Emiliä.

– Nyt ei ole vauvoja häiritsemässä, voimme leikkiä kahdestaan. Mitäs rakennetaan?

Rakentaminen jää kesken, kun Kalle-isä tulee töistä.

– Silvia siellä huutelee, hän tuo terveisiä pihalta.

Asunto meni vaihtoon

Asunto meni kolmosten myötä vaihtoon. Nykyiseen autoon koko porukka ei mahdu, mutta eipä ole tähän asti ollut tarvettakaan. Kesällä täytyy varmaan lainata 
jostain toinen auto.

Enää äitiyspakkauksen koppaan ei mahdu kuin yksi vauva. Katjan sisko ja äiti ovat koristelleet ja pehmustaneet pakkauslaatikot yksilöllisiksi, värikoodatuiksi pesiksi, mutta arjessa vauvat nukkuvat kuka missäkin.

Samoin on tuttien 
ja tuttipullojen laita. Huuhdella kyllä ehtii vauvojen välissä, mutta keittää ei.

Katjan vanhemmat auttavat 
perhettä niin paljon kuin Mikkelistä pystyvät. Lisäksi Katjalle on tarjottu neuvolan perhetyöntekijän apua kaksi kertaa kolme tuntia viikossa ja kaupungin palvelusetelillä lasten- tai kodinhoitoa 15 tuntia viikossa.

Suurin ruljanssi on iltaisin, kun Emil keksii naarmuttaa telkkaria, rynkyttää sitteriä ja repiä verhoja ja vauvat haluaisivat vain iltatankata. Neljä lasta huutaa yhtä aikaa eikä yksi aikuinen – eikä aina edes kaksi aikuista – yksinkertaisesti riitä.

– Pari ekaa vuotta taitavat olla aika häslinkiä, mutta sitten varmaan helpottaa. Pitää vain muistaa pitää omasta jaksamisesta huolta, Katja pohtii.

Hän nauttii vaunu- ja etenkin juoksulenkeistä.

Ihmeellinen elämä

Kalle ja Emil ovat jo kylvyssä. Sitten Emil syö vielä vähän iltapalaa ennen kuin nukahtaa kahdeksalta. Seuraa tyttöjen ja vanhempien intensiivinen iltatunti: vauvat 
saavat maitoa, vitamiinitippoja 
ja kahden aikuisen keskittynyttä 
hellyyttä, kunnes heidänkin on yhdeksältä aika mennä kapaloihin ja nukkumaan.

Luultavasti luvassa on jälleen 
rikkonainen yö. Sellainen, että kun Katja yhden vauvan syötettyään juuri ehtii torkahtaa, toinen vauva änähtää.

Sitä ennen Katjalla ja Kallella 
on hetki aikaa huokaista. Avata telkkari ja ehkä hipaista ajatuksissaan sitä, kuinka onnellisen ihmeellistä elämä voikaan olla.

Että voikin kaksi munasolua hedelmöittyä yhtä aikaa ja toinen niistä vielä jakautua.

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.