Vanhemmuus Minä vanhempana
04/02/2016

Mitä tehdä, jos lapsenlapsi ei kiinnosta isovanhempaa?

Isovanhemmat voivat olla pettymys. Heidän aikansa ei tunnu riittävän lapsenlapselle, ja he valitsevat työn tai harrastuksensa lapsenlapsien näkemisen edelle. Mitä asialle voi tehdä?

Mitä tehdä, jos lapsenlapsi ei kiinnosta isovanhempaa?

Isovanhemmat voivat olla pettymys. Heidän aikansa ei tunnu riittävän lapsenlapselle, ja he valitsevat työn tai harrastuksensa lapsenlapsien näkemisen edelle. Mitä asialle voi tehdä?

Ongelmasta ei puhuta suoraan isovanhemmille

Isovanhemmuus on tunteita herättävä asia. Suurten ikäluokkien lapset saavat nyt jälkikasvua, mutta mitä tekevät monet tuoreet isovanhemmat? Elävät täyttä työn ja harrastusten kyllästämää elämää, eivätkä jää puhelimen viereen päivystämään, tarvitaanko heitä korvatulehdushoitajina.

Pikkulasten vanhempien pettymys isovanhempien valintoihin tulee rajusti esiin nettipalstoilla, anonyymisti. Edes hiekkalaatikolla asiaa ei kovin syvältä ruodita, sillä omille vanhemmille ollaan lojaaleja aikuisenakin.

Eri sukupolvien välinen keskusteluyhteys aiheesta on usein poikki, sillä asia on liian kipeä. Välit isovanhempiin (ja toisaalta lapsiin ja lastenlapsiin) halutaan pitää mieluummin kunnossa, kuin alkaa riidellä hoitovuoroista. Miksi ne ei koskaan auta -jupinat jäävät yleensä perheen sisälle.

Sosiologian emeritaprofessori Marjatta Marin toppuuttelee hiukan.

– Uskon, että useimmat isovanhemmat haluavat auttaa lapsiaan. Maantieteellinen etäisyys voi olla yksi este. Mitä hankalampi matka, sitä vaikeammalta lähteminen isovanhemmista tuntuu. Pitkät matkat ovat hankalia myös lapsiperheille.

Marin huomauttaa, että jos lastenlapsia on useita, ja he asuvat eri puolilla maata, haaste olla tarvittaessa paikan päällä on suuri. Ei vanha jaksa aina matkustella. Myös ikä voi olla esteenä tai hidasteena. Kun lapsia hankitaan nykyisin vanhempina kuin aiemmin, myös isovanhemmat ovat ehtineet ikääntyä.

– Onneksi nykyään on kännykkä ja sähköposti. Yhteydenpito sukupolvien välillä on helpompaa kuin ennen, vaikka etäisyydet olisivat millaiset, Marin sanoo.

Lue myös: Irti kiireestä – 5 vinkkiä rennompaan arkeen
Keskustele: Ärsyttää, isovanhemmat keskeyttävät 3-vuotiaan jutut. Eivät kuuntele loppuun

Mummolat muuttuvat

Monilla on elävänä mielessä oma, pullantuoksuinen mummola, jossa tuntui aina olevan avoimet ovet, ja mummo ja vaari kotona. Maataloissa näin oli silloinkin, kun isovanhemmat olivat vielä työelämässä, sillä työmaa sijaitsi kodin ja pihan piirissä. Lastenlapset istuivat kuvioon helposti.

Marjatta Marin huomauttaa, että yhteiskunnan muutokset ovat vaikuttaneet sukupolvien väliseen erilaistumiseen.

– Yhteisyyttä voi olla vaikea luoda, jos nuoret ovat saaneet esimerkiksi täysin erilaisen ja korkeamman koulutuksen kuin heidän vanhempansa.

Marin mainitsee myös varallisuuden lisääntymisen.

– Vastikään isovanhemmiksi tulleet ovat ehkä tehneet työuran alalla, josta ovat saaneet parempaa palkkaa kuin maatyötä tehneet entisaikaan. Heillä on siis varaa harrastaa ja matkustaa, tehdä ylipäätään sellaisia asioita kuin haluavat. Ja kyllä moni heistä haluaa vähän levätäkin, toteaa Marjatta Marin.

– Lastenhoito ei ole työtä keveimmästä päästä.

Lue myös: Onko kiireistä? Anna Perhon 11 ajanhallintavinkkiä
Keskustele: Isovanhempien ”apu” lastenhoidossa

Isovanhemmista ollaan mustasukkaisia

Varsinkin pikkulasten vanhemmat näyttävät välillä eläviltä kuolleilta rämpiessään yövalvomisten, flunssakierteiden ja korvien putkitusten suossa. Takaraivossa väijyy pomon pitkä naama, jos taas tulee yksi poissaolopäivä töistä.

Väsymys ja stressi vääristävät kuvaa omista vanhemmista. Jos he eivät voi joka kerta rientää avuksi, tuntuu siltä kuin he eivät auttaisi ikinä! Tai jos he ovat olleet enemmän siskon perheen luona, he eivät välitä meidän lapsista yhtään!

Mustasukkaisuus omia sisaruksia, uusiosisaruksia ja jopa vanhempien työtä ja harrastuksia kohtaan voi saada ylisuuret mittasuhteet. Oman lapsuuden aikaiset pettymykset nousevat helposti pintaan, jos esimerkiksi äidin käytös tuntuu toistuvan myös lastenlasten kohdalla.

Kateus voi pistää syvältä, kun elämänsä toista kevättä elävä näyttelijä hehkuttaa lehdenkannessa, että lapsenlapset ovat parasta elämässäni. Naapureilla ja ystävilläkin tuntuu aina olevan asiat paremmin. Taas ne menee mummolaan yökylään!

Jos ja kun tarvitsisi konkreettista apua ja lastenhoitoa, tulee isovanhempien muunlaisia huomionosoituksia vähäteltyä. Miksi se osti tän helikopterin, olisi ostanut haalarit! Isovanhempien puhelusta lapselle ei osaa iloita, sillä se tuntuu itsestään selvältä, rikalta rokassa.

Elämää helpottaisi, jos jaksaisi huomioida helikopterit ja puhelutkin. Isovanhempien ja lastenlasten suhteen kehittymistä helpottaisi, jos jaksaisi ottaa huomioon myös isovanhempien tilanteen. Jos jaksaisi nähdä omat vanhempansa ja appivanhempansakin yksilöinä. Jos jaksaisi.

Lue myös: Puuttuvatko isovanhemmat lapsen kasvatukseen?
Keskustele: Isovanhemmat eivät hyväksy lapseni ADHD-lääkkeitä

Miksi tapaan lastenlastani harvoin? Isovanhemmat kertovat

Ajankäyttöongelma

”Löysin jo parikymmentä vuotta sitten harrastuksen, jolle olen vähitellen antanut yhä enemmän aikaani. Nyt eläkkeellä ollessani tämän hyväntekeväisyysjärjestön tapaamiset, kurssit ja konferenssit eri puolilla maailmaa täyttävät suuren osan vapaa-ajastani, ja antavat paljon sisältöä elämään.

Minulla on kolme lasta. Poikani sai kolmisen vuotta sitten pojan, joka on ensimmäinen lapsenlapseni. Se tuntui ja tuntuu edelleen hienolta! Toivon, että poika saa pian sisaruksia ja serkkuja.

Olen havahtunut siihen, että poika ja hänen vaimonsa ovat alkaneet kritisoida ulkomaanmatkojani. En tiedä, kokevatko he matkustelun vievän liikaa rahojani, aikaani vai keskitynkö heidän mielestään liikaa järjestön asioihin, enkä heihin.

Jos kyse on rahasta, heillekö ne rahat kuuluisivat? Pojanpojalleni, jolla on vielä melko pienet tarpeet? Vai olisiko kaiken aikani oltava heidän käytössään?

Tapaamme kyllä usein, hoidan poikaa melkein aina kun pyydetään – niin paljon en sentään ole poissa. Mielestäni asia on balanssissa. Vain tunne elämäntapani arvostelemisesta hiertää, enkä tiedä, ottaisinko sen puheeksi vai en. Ehkä olen malliesimerkki nykyaikaisesta isovanhemmasta, jolla on omakin elämä, ja jonka ajankäyttö määräytyy muun(kin) kuin lapsenlapsen ehdoilla.

Olen silti sitä mieltä, että itsestään voi antaa vain sen verran kuin luontevalta tuntuu. Olisi myös epärehellistä näyttäytyä lapsenlapselle mökittyneenä mummona, kun en sellainen ole.”

Isoäiti 65, 3 lasta, 1 lapsenlapsi

Lue myös: Kyläily lapsen kanssa – Näin selviät
Keskustele: Laki isovanhempien tapaamisesta

Kiinnostus ei enää riitä

”Tulin mummoksi kuusikymppisenä. Olin siis kohtuullisen nuori, vielä pari vuotta mukana työelämässäkin. Tyttärentyttären vauva-aikana kommunikoimme kyläilytasolla, ja koin, että se riitti minulle ja tyttären perheelle. En olisi kaivannut kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa. Kun jäin eläkkeelle, huomasin, että en silloinkaan kaivannut häntä enempää kuin muita ihmisiä, ystäviäni tai sukulaisiani.

Pieni tyttö oli mukava lapsi, mutta ei minulla ollut erityistä läheisyyden tunnetta hänen kanssaan.

Tytölle syntyi neljän vuoden kuluttua pikkusisko, ja silloin apuani olisi kaivattu kovasti. Vauvakin olisi tuotu hoitoon, koska vanhemmat olivat uupuneita. Ymmärrän toki tämän, ja tunnen jonkin verran vastuutakin.

Mutta edelleenkään minulla ei ollut suuria tunteita lapsenlapsiani kohtaan. Koin itseni hyvin väsyneeksi jokaisen hoitokerran jälkeen. Jos olisin kuunnellut sisintäni, olisimme jatkaneet vain kyläilyasteella.

Lähempänä seitsemääkymppiäni aloin panna stoppia hoitamiselle. En jaksanut enkä halunnut, mutta en voi syyttää siitä ikääni. Rehellisesti sanoen, en ole lapsirakas.

Asiaan voi vaikuttaa myös se, että sisarusparveni vanhimpana olen joutunut jo lapsena hoitamaan pienempiä lapsia ja ottamaan liikaa vastuuta. Siksi en ehkä itse halunnutkaan kuin yhden lapsen. Jotenkin kuului asiaan hankkia edes se yksi. Häntä olen rakastanut aina mielestäni samoin kuin muutkin äidit omiaan, mutta lastenlapsiin tunteeni eivät enää yltäneet.

Emme ole tyttäreni kanssa koskaan puhuneet tästä, mutta yhteydenpito on harventunut viime vuosina. Nyt tyttärentyttäret ovat koulutiensä alussa, ja tapaan heitä juhlapyhinä ja joskus muulloinkin. Tämä riittää minulle, ja otan sen riskin, että meidän välillemme ei tule syntymään henkilökohtaista suhdetta.”

Isoäiti 72, 1 lapsi, 2 lapsenlasta

Lue myös: Vauva ei ole yhtään näköisesi, ja muut kommentit, mitä tuore vanhempi ei halua kuulla
Keskustele: Onko muilla mummoa, joka ei tykkää lapsenlapsistaan?

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.