Ryhtyisikö tukiperheeksi? – lue, millaista arki on
Viisivuotias Eevi on Vilin, 6, yökyläkaveri, jonka kanssa mennään aina uimaan. Tukiperheenä toimivat Vilin vanhemmat haluavat auttaa ja saavat samalla leikkikaverin omalle lapselleen.
Tammikuinen iltapäivä on kylmä. Mittari painuu lähemmäs kahtakymmentä astetta ja tuuli lisää pakkasen purevuutta. Oululaisen omakotitalon eteisessä Vili, 6, ja Eevi, 5, vetävät toppavaatteita ylleen ja odottavat pääsyä ulkoleikkeihin. Pihalla houkuttelee Vilin viime talvena suunnittelema ja kesällä yhdessä isän kanssa rakentama leikkimökki-paloasema.
Eevi on tullut viikonlopuksi leikkimään Vilin kanssa. Aikaisemmin Vilillä kävi yökyläkaverina melkein samanikäinen poika, mutta viime kesästä asti pojan sijaan kaveriksi on tullut Eevi. Eevi on mukana Pelastakaa lapset -järjestön tukitoiminnassa, ja käy kerran kuussa kylässä tukiperheessä.
Vilin vanhemmat, toimittaja-sanoittaja Kati Valjus, 40, ja valokuvaaja Mikko Törmänen, 38, eivät ole halunneet eritellä asiaa Vilille sen tarkemmin. Ja koska Vili ei ole esittänyt tarkentavia kysymyksiä, ovat kaikki olleet tyytyväisiä. Mikko, Kati ja Vili ovat Eevin tukiperhe.
Tukiperhe tuo apua yksinhuoltajuuteen
– Suurin osa tukiperhettä kaipaavista on yksinhuoltajaäitejä lapsineen, kertovat Kati ja Mikko.
Kati itse kasvoi yksinhuoltajaäidin kanssa ilman isää. Hänellä on onnekseen ollut muita tärkeitä miehiä elämässään, kuten isoisä. Kaikilla ei kuitenkaan ole. Tukiperhetoiminta auttaakin näyttämään erilaisia miehen malleja myös niille lapsille, joiden isä ei ole läsnä.
Eevin kyläilyviikonloppuina Katin, Mikon ja Vilin perheessä eletään ihan normaalia arkea. Tosin uimassa käydään lähes aina. Siitä pitävät kaikki ja silloin ollaan neutraalilla maaperällä, jossa ei tule kiistaa leluista tai leikeistä.
– Huomasimme jo ensimmäistä kertaa tukiperheenä toimiessamme, että uinti on tosi helppo ja mukava tapa olla yhdessä, Kati kertoo.
Lapset kirmaavat takapihalle. Lumihanki upottaa ja kestää tovin, että he pääsevät leikkimökille. Vili esittelee sen ominaisuuksia: palomiehen laskuputki, kiipeämisseinä, sisärappuset ja tavarahissi. Eevi ei hukkaa aikaa ihasteluun, vaan lähtee rohkeasti kiipeämään seinää ylös.
Vili oli kolmevuotias, kun Kati kuuli Facebook-tutultaan tukiperhetoiminnasta. Hän kiinnostui ja pyysi kaveria kertomaan lisää. Kati päätyi Pelastakaa lapset ry:n sivuille. Kati ja Mikko miettivät asiaa yhdessä ja päättivät osallistua yhdistyksen infotilaisuuteen.
– Siellä tuli olo, että tämä on tavallisten perheiden toimintaa – tosi matalan kynnyksen auttamista. Silloin vahvistui päätös tukiperheeksi ryhtymisestä, Mikko kertoo.
Kommuunista apu yksinhuoltajuuteen
Pariskuntaa helpotti tieto, että tukiperhe voi itse vaikuttaa siihen, minkälainen tausta tuettavalla lapsella on. Kati ja Mikko eivät halunneet, että lapsen kotona olisi päihdeongelmia.
– Emme halunneet menettää yöuniamme sen takia, että pitäisi olla jatkuvasti huolissaan, miten lapsella menee kotona, Kati toteaa.
Ammattilaiset tukena
Ulkona leikit jatkuvat. Nyt vuorossa on potkukelkkakisat. Mikko ja Vili sekä Kati ja Eevi asettuvat lähtöviivalle. Lapset huitovat käsillä lisää vauhtia ja pojat viuhahtavat täpärästi tyttöjen ohi.
– Helppohan teidän on, kun teillä on isompi kelkka, Kati naurahtaa ja lykkii Eeviä selkä kumarassa lasten potkukelkalla.
Edellinen lapsi vieraili perheessä kahden vuoden ajan. Hänen vanhempansa olivat eronneet ja arjen pyörittäminen yksin oli äidille raskasta. Pojalla oli sovittuja tapaamisia isänsä kanssa, mutta niihin ei voinut aina luottaa.
Kun isän tilanne kohentui, Kati ja Mikko ajattelivat tuen tarpeen vähenevän.
– Mietiskelimme, onko meidän tuellemme enää tarvetta. Onneksi toimintaan kuuluu puolivuosittain tapaaminen lapsen biologisen perheen ja Pelastakaa lapset ry:n työntekijän ja sosiaalityöntekijän kanssa. Kokeneet ammattilaiset totesivat, että edetään ihan rauhassa, ja että vaikka nyt näyttää hyvältä, voi takapakkeja vielä tulla. Ja tulihan niitä.
Tukijärjestelmä on paljon raskaampi rakentaa uudestaan kuin purkaa. Siksi tukisuhdetta ei lopeteta kevyin perustein.
Ennen tukiperheeksi ryhtymistä Kati ja Mikko miettivät, tulisiko tuettavasta lapsesta luopumisesta vaikeaa.
– Se tuntui loppujen lopuksi samalta kuin oman lapsen kaverisuhteen hiipuminen. Tämän ikäisillä ystävyyssuhteet vielä vaihtelevat, Mikko toteaa.
Eikä ole poissuljettua, etteivätkö pojat vielä tapaisi esimerkiksi syntymäpäivillä.
Tapaamisiin voi luottaa
Pakkanen on purrut lasten posket punaisiksi. Valoisia hetkiä ei tähän vuodenaikaan ole runsaasti ja iltapäivään hiipii jo hämärä. Eevi ja Vili päättävät käydä seuraavaksi lumikinosten kimppuun.
Tukiperheistä on jatkuva pula. Niin tukitoimintaa järjestävät kunnat kuin yksityiset järjestöt kaipaavat koko ajan uusia perheitä toimintaansa. Tukiperheeksi voi ryhtyä niin perhe kuin yksin asuva aikuinen.
Katilla ja Mikolla asiat ovat mallillaan, joten he haluavat auttaa heitä, joilla ei ole yhtä onnekas tilanne. He eivät aio itse hankkia lisää lapsia, joten auttamisen ilon lisäksi perhe saa tukiperhetoiminnasta Vilille pidempiaikaista leikkiseuraa ja mahdollisuuden harjoitella yhdessäolemisen taitoja. Siksi pariskunnalle oli luonnollista ryhtyä tukitoimintaan juuri pikkulapsivaiheessa.
– Viikonloppu on sopivan pitkä aika, jotta leikkejä ehtii suunnitella ja toteuttaa kunnolla, eivätkä ne lopu juuri kun ovat päässeet hyvään vauhtiin, vanhemmat kertovat.
Pihalla puuhatessa purkautuu helposti ylimääräinen energia, joka aina yhteisviikonloppujen alussa kutkuttaa molempia lapsia. Tavallinen yhdessäolo on tukiviikonloppujen tavoite.
– Tämä ei vaadi meiltä mitään ylimääräistä. Teemme ihan samoja asioita kuin niinä viikonloppuina, jolloin olemme kolmistaan. Tärkeintä lapselle on se luotettavuus, että kun on sovittu milloin taas nähdään, niin silloin nähdään, Kati sanoo.
On hyvä oppia jakamaan
Sisällä riisutaan toppatakit, -lakit, kaulahuivit, lapaset, kengät, villasukat ja väliasut, ja Vili ja Eevi säntäävät Vilin huoneeseen. Siellä riittää tekemistä. Ei kuitenkaan kestä kauan, kun Vili saapuu harmistuneena vanhempiensa luokse.
– Eevi koskee mun tavaroihin. Eevi ei saa koskea mihinkään, poika ilmoittaa.
– Mustasukkaisuus nostaa päätään herkästi, varsinkin jos on ollut pidempi väli näkemisessä, niin kuin nyt oli sairasteluiden vuoksi. Ensimmäinen puoli vuotta on haastavaa, mutta sitten homma alkaa toimia omalla painollaan, Mikko kertoo.
Tyypillisesti tukiperheen omat lapset voivat olla mustasukkaisia tuettavan lapsen saamasta huomiosta. Samalla he kuitenkin ovat iloisia saamastaan uudesta kaverista. Perheen omia lapsia suositellaan kohtelemaan tasaveroisesti tukiperheessä käyvien lasten kanssa.
Sijaisvanhempi Satu Taiveaho: ”En koe enää olevani lapseton”
– Tässä oppii hyvin jakamisen jaloa taitoa ennen kouluikää, Kati sanoo.
Sovittelun jälkeen leikit voivat jatkua. Lelujen lisäksi Vilin rummut kiinnostavat molempia, kuten myös mummolasta tuotu vanu.
– Katos tätä, Vili huudahtaa ja näyttää muovailemaansa muhkeaa vanupyllyä.
Eeviä naurattaa Vilin hassuttelu. Eikä aikaakaan kun vanu muuttuu lumisateeksi, joka leijailee kohti olohuoneen lattiaa.
Tuntuu hyvältä auttaa
Eevin ja Vilin ystävyys on alkutaipaleella. Edellisen lapsen vierailujen aikaan Vili kysyi, voisiko hän joskus mennä leikkimään pojan luo. Vanhemmat kertoivat, että on sovittu niin, että poika käy heillä.
– Selitys riitti Vilille, eikä hän miettinyt sitä enempää. Kun tiesimme, että tuen tarve loppuu, harvensimme tapaamiskertoja ennen kuin poika lakkasi käymästä kokonaan. Vili ymmärtää, että nyt yökyläkaveri on vaihtunut Eeviin, ja se on ihan ok.
Katista ja Mikosta on mukavaa, että he pystyvät auttamaan. Heillä itsellään on vahvat tukiverkostot ja Vilille löytyy aina tarvittaessa hoitaja.
– Onhan se ihan eri tilanne, jos hoitoapua ei ole eikä mihinkään pääse ilman lasta. Sunnuntaisin rentoutumisen pystyy suorastaan näkemään äidistä, kun hän on saanut huolehtia vain itsestään.
Tuntuu hyvältä laittaa hyvä kiertämään.
Juttu julkaistiin Kaksplussassa 2/17.
Lue myös: 8 vinkkiä yksin olevalle äidille
Jaa oma kokemuksesi