Vanhemmuus Minä vanhempana
01/11/2016

Suurperheen äiti: ”Minulla on yhä krooninen vauvakuume”

Pusulalaisen Satu Tupaheimon, 41, seitsemäs lapsi yllätti äitinsä ja syntyi kodin eteiseen pakkasyönä isän toimiessa kätilönä. Sairaalassa pikkuinen Elsa järjesti vielä toisen yllätyksen vanhemmilleen.

Suurperheen äiti: ”Minulla on yhä krooninen vauvakuume”

Pusulalaisen Satu Tupaheimon, 41, seitsemäs lapsi yllätti äitinsä ja syntyi kodin eteiseen pakkasyönä isän toimiessa kätilönä. Sairaalassa pikkuinen Elsa järjesti vielä toisen yllätyksen vanhemmilleen.

Suurperheen äiti: ”Minulla on yhä krooninen vauvakuume”

”Ota koppi”, ehdin sanoa miehelleni, sitten Elsa solahti jalkojeni välistä. Teppo sai hänet kiinni takaa. Olimme eteisessä ja tekemässä lähtöä sairaalaan. Onneksi vauva parkaisi saman tien ja tiesin, että kaikki oli hyvin.

Isot sisarukset Mea, 17, Pinja, 15, Kiia, 12, ja Hilma, 6, heräsivät vauvan itkuun. Jakelin ohjeita: ”Mea, soita ambulanssi. Kiia, hae pyyhkeitä. Pinja, ota vauva.” Mieheni passitin märkäpaitaisena 31 asteen pakkaseen hakemaan autolla lähellä asuvaa ystävääni, joka on kätilö. Oli tammikuu, ja kello oli viisi yöllä. Kiia sanoi myöhemmin: ”Äiti, sä olit niin kauhean rauhallinen silloin.”

Ambulanssin tulo Karkkilasta Pusulaan kesti yli puoli tuntia, mutta ei meillä ollut vauvan kanssa mitään hätää. Köllöttelimme sohvalla napanuora kiinni. Kätilöystäväni kanssa arvuuttelimme syytä siihen, miksi en ollut ehtinyt sairaalaan. Ehkä edellisenä päivänä kohdun suuta avaamaan asetettu ballonki hämäsi tuntemuksiani – tai ehkä yliaikaisuuteen saamani vyöhyketerapia pani synnytyksen niin vauhdilla liikkeelle.

Lue myös: Traumaattinen synnytys, lapsettomuushoitoja, unettomuutta – neuvolantädin oma äitiys oli vaikea

Lääkäri hoki: ”Vaikeaa tulee olemaan”

Sairaalassa Lohjalla aloin katsoa Elsaa tarkemmin: vauvallahan on Down-piirteitä. Sairaanhoitaja toppuutteli minua: ”Kaikki lapset ovat turvoksissa synnytyksen jälkeen.” Neljän päivän päästä saimme kromosomiverikokeen tuloksen: olin tiennyt oikein äidin vaistolla.

Ensin mieheni ja minä järkytyimme – lääkärin hokema ”vaikeaa tulee olemaan” ei juuri auttanut asiaa. Mietimme, missä Elsa on parikymppisenä. Sitten tajusimme, että eihän meistä kukaan tiedä mitä tapahtuu 20 vuoden päästä. Parempi on elää päivä kerrallaan.

Jäin sairaalaan kymmeneksi päiväksi, koska Elsalla oli hengitysvaikeuksia. Koti-ikävä oli kova – kaipasin varsinkin kaksivuotiasta Iitaa. Tyynnytin itseni järjellä: kannattaa levätä, kun kerrankin saa. Kotona olisi tartuttava heti töihin.

Lue myös: 47 palasta -bloggaaja: ”Äidinvaistoni sanoi, että vauvalla on Downin syndrooma”

”Halusin aina suurperheen äidiksi”

Yhdeksänhenkisen perheen äidin pitää olla hyvä organisoimaan. Meille ei ikinä kerry pyykkivuoria, eikä mikään asia roiku. Joka aamu puhtaat vaatteet viikataan kaappiin, päivän lopuksi kerätään lelut. Vauvakirjat olen täyttänyt jokaisesta lapsesta. Otan vauvakirjan mukaan jo synnytyssairaalaan, siellä on rauha kirjoittaa.

Tiesin jo pienenä, että haluan suurperheen äidiksi. Leikin salaa nukeilla vielä yläasteikäisenä. Oli ihanaa saada oikea vauva 24-vuotiaana. Mea syntyi sektiolla, hän oli perätilavauva. Pinjaa aloin odottaa reilun vuoden päästä. Kiia tuli kolme vuotta Pinjan perään. Pari vuotta myöhemmin meille tuli ero tyttöjen isän kanssa.

Lapset jäivät minulle, mutta tilanteessa ei sinänsä ollut minulle mitään uutta. Eksäni, nyt jo edesmennyt, oli yrittäjä. Hän teki aina ympäripyöreitä päiviä. Olin tottunut hoitamaan yksin tytöt ja kodin. Kiian ollessa kolme panin hänet ja Pinjan päiväkotiin – Mea oli jo koulussa – ja menin töihin laitoshuoltajaksi kouluun.

Kun tapasin nykyisen mieheni Tepon keväällä 2008, sanoin hänelle: ”Ota tai jätä, mutta haluan vielä monta lasta.” Teppo jäi. Hän on itse kasvanut viiden sisaruksen sarjassa. Kaksi vuotta tapaamisestamme syntyi Hilma. Aarrea aloin odottaa, kun Hilma oli puolivuotias.

Synnytykset jännittävät yhä enemmän

Olen synnyttänyt kaikki lapseni esikoista lukuun ottamatta alateitse. Voisi kuvitella, että raskaudet ja synnytykset muuttuisivat kerta kerralta rennommiksi, mutta minulle on käynyt juuri toisinpäin: olen muuttunut säikymmäksi.

Iitaa odottaessani heräilin öisin tunnustelemaan hänen liikkeitään. Välillä herätin hädissäni Tepon, joka juotti minulle mehua. Pian Iita potki vaimeasti ja palasimme nukkumaan.

Sama toistui Elsan kanssa. Olin huolissani vauvan rauhallisuudesta, mutta Iitan tavoin Elsakin osoittautui vain hyväksi nukkujaksi. Tyttö on nyt kahdeksankuinen ja itse aurinko. Toistaiseksi kehitys on seurannut samaa vauhtia kuin muidenkin lasten. En enää muista päivittäin, että minulla on Down-lapsi.

Lue myös: Näin vanhemmuus kasvattaa sinua – 10 positiivista asiaa

Helmoissa neljä pikkuista

Ehkä haastavin hetki äitiurallani on juuri nyt. Minulla on helmoissani neljä pikkuista. Omaa aikaa ei juurikaan ole, ja käsiä saisi olla enemmän. Kun istumme syömään, nousen ainakin 15 kertaa yhden ruokailun aikana antamaan yhtä yhdelle, toista toiselle.

Toivon joka päivä, että Teppo ehtisi kotiin ennen lasten iltatoimia, mutta monena iltana joudun pettymään ja vedän ruljanssin läpi yksin – vaikka sitten vauva tissillä. Ymmärrän kuitenkin Teppoa: yrittäjä-maanviljelijä ei voi valita, milloin hän tekee työnsä.

Joku sanoi minulle: ”Huomaat sitten, kun sinun ei enää tee mieli uutta vauvaa.” Tämä ei päde kohdallani. Minulla on aina vain krooninen vauvakuume. Vauvat ovat ihania. Voi silti olla, ettei perheemme enää kasva.”

Lue myös: Vauva ei ole yhtään näköisesi ja muut kommentit, joita tuore vanhempi ei halua kuulla

Juttu on julkaistu Kaksplus-lehdessä 10/2016.

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.