Vanhemmuus Minä vanhempana
18/06/2016

Vauvan kohtukuoleman kokenut isä: ”Haudalla pyydän pojalta anteeksi”

Susanna ja Jari kohtasivat monen pelkäämän painajaisen: vauva kuoli kohtuun. Myöhemmin he ymmärsivät, että pahemminkin voisi käydä.

Vauvan kohtukuoleman kokenut isä: ”Haudalla pyydän pojalta anteeksi”

Susanna ja Jari kohtasivat monen pelkäämän painajaisen: vauva kuoli kohtuun. Myöhemmin he ymmärsivät, että pahemminkin voisi käydä.

Nyt lähdetään hakemaan poika kotiin, Jari mietti rehvakkaasti heinäkuisena keskiviikkona vuonna 2011.

Hänen vaimonsa Susannan supistukset olivat muuttuneet säännöllisiksi. Oli parasta lähteä ajamaan kohti sairaalaa, sillä matkaa oli noin seitsemänkymmentä kilometriä.

Pari päivää vaille kaksivuotias esikoinen Siiri jäi isovanhempiensa luokse hoitoon. Aurinko paistoi. Oli Susannan ja Jarin hääpäivä. Tätä juhlahetkeä varten Jari oli hommannut itselleen uuden hatun. Kun Jari nappasi sen mukaansa, Susanna vaati häntä topakasti jättämään hatun naulakkoon.

Sairaalassa kätilö kuunteli vauvan sydän- äänet. Monitorista kuului tasainen jumputus. Synnytys ei ollut kuitenkaan käynnistynyt kunnolla. Susanna ja Jari kävelivät edestakaisin pitkin sairaalan käytäviä, jotta supistukset ottaisivat uutta pontta ja avaisivat kohdunsuuta.

Parin tunnin kuluttua kätilö halusi rutiininomaisesti tarkistaa vauvan sydänkäyrän. Anturit eivät tuntuneet osuvan paikoilleen, sillä laitteesta kuului vain kohinaa. Lääkäri pyysi vanhempia ultraa varten toiseen huoneeseen. Kävellessään he aavistivat, mitä lääkäri sanoisi.

– Sydän ei enää lyö.

Susannan äidinvaisto oli osunut oikeaan. Siksi hän oli käskenyt Jaria jättämään lakin kotiin.

Lue lisää: Mikä on kohtukuolema?

Pitääkö kuollut vauva synnyttää?

Susanna: Jostain syystä olin aavistanut tulevan. Pari päivää aiemmin vauva oli potkaissut napakasti, ja sanoin ääneen, että olet sinä vielä elossa.

Kun lääkäri totesi vauvan kuolleeksi, ensimmäinen ajatukseni oli, että minä en kykene synnyttämään. Lääkäri kehotti miettimään asiaa uudelleen: toipuisin alatiesynnytyksestä nopeammin, mahdollisten komplikaatioiden riski olisi pienempi ja sen jälkeen saisin alkaa yrittää uutta lasta nopeammin.

Yöhoitaja tuli katsomaan meitä ja itki sängynpäädyssä. Hän sanoi, että kohtukuolemia sattuu harvoin, mutta välillä niitä tulee oikea suma.

Jari: Makasimme yön yhdessä kapealla sairaalasängyllä ja itkimme. Aamuyöstä Susanna pyysi käynnistystä. Kun menimme synnytyssaliin, kaikki ylimääräinen hälinä unohtui hoitajilta.

Poikavauva syntyi iltapäivällä napanuora tiukasti kaulan ympärillä. Raotin vauvan silmäluomia, sillä olisin halunnut nähdä, minkä väriset silmät hänellä oli. Se oli karu hetki: hänen ihonsa oli alkanut jo haurastua, joten silmäluomen iho jäi sormeni päähän. Mietin, että pitääkö tässä vielä satuttaakin poikaa.

Susanna: Vietimme salissa muutaman tunnin. Makoilimme sängyllä kolmistaan ja pidimme vauvaa sylissä, ihan kuten kaikki muutkin synnyttäneet. Hoitaja otti meistä kuvia. Saimme huoneen naistentautienosastolta, sillä sinne eivät vauvojen itkut kunnolla kuuluneet. Muutaman tunnin kuluttua lämpö vauvasta alkoi hävitä, ja saattelimme hänet kappeliin.

Jari: Niiden parin tunnin aikana sain sanottua vauvalle kaiken sen, mitä halusinkin. Kerroin hänelle samat iltarimpsut, jotka sanon edelleen lapsilleni iltaisin. Olimme päättäneet etukäteen, että vauvan nimi olisi Urho.

Lue myös: Isä ja vauva jäivät kahdestaan – äiti lähti varoittamatta

Elämän on jatkuttava

Susanna: Lähdimme samana iltana pois sairaalasta, sillä halusin pian kotiin Siirin luokse. Saimme mukaamme papin yhteystiedot ja reseptit mieliala- ja unilääkkeisiin. Siiri oli jo nukkumassa, kun saavuimme vanhempieni luokse. Avasimme ulko-oven, jolloin Siiri heräsi. Hän alkoi itkeä täyttä kurkkua. Se oli outoa, sillä hän on pikkuvauvasta lähtien nukkunut yöt heräämättä. Ehkä hän aavisti, mitä on tapahtunut.

Jari: En ole vieläkään unohtanut, miten Susannan isä sanoi, että ”No vuoden päästä uudelleen.” Siiri hyväksyi saman tien, että vauva oli lentänyt enkelinä taivaaseen. Häntä ihmetytti enemmän se, miksi me olimme niin surullisia.

Susanna: Seuraavana lauantaina Siirillä piti olla kaksivuotisjuhlat. Kutsut oli jo lähetetty. Mietin, pitäisikö juhlat peruuttaa, mutta päätimme pitää ne. Synttäreistä ei haluttu surujuhlaa, joten Jari viritti yläkertaan tietokoneen, jonka näytöllä pyöri Urhosta otetut kuvat. Jos vieraat toivat suruvalittelukukkia, veimme ne yläkertaan, sillä emme halunneet surun näkyvän alakerrassa. Yläkerrassa itkettiin, mutta kun portaat laskeuduttiin alas, itku loppui.

Alkuun minun teki mieli vain nukkua. Ja itkeä. Siiri kulki perässäni nenäliina kädessään. Onneksi Jari työnsi minua eteenpäin, sillä meillä oli paljon käytännön järjestelyitä hoidettavana. Tyhjä vauvansänky oli ahdistava näky, joten se purettiin nopeasti pois. Minä viikkasin vauvanvaatteita pahvilaatikoihin ja itkin. Samalla kävin läpi tapahtunutta. Siirsin kotiintulovaatteiksi valitsemani asun sivuun, sillä sen pukisimme Urhon päälle arkkuun.

Jari: Hautajaiset pidettiin kolmen viikon kuluttua. Vauvan viimeinen matka oli tärkeä osa hyväksymisprosessia. Susanna halusi vauvalle valkoisen puuarkun. Sellaista ei hautaustoimistossa ollut, joten arkku piti teettää Punkalaitumella. Arkkuun laitettiin uniriepu ja pupu.

Susanna: Hautajaiset olivat ulkona kirkkomaalla. Valitsimme hautapaikaksi sellaisen, josta näkyy Jarin isovanhempien hauta. Muistolaattaan kirjoitettiin syntymä- ja kuolinpäiväksi 8.7. vaikka Urho oli todettu kuolleeksi jo 7.7. Halusimme edelleen pitää seitsemännen päivän omana hääpäivänämme.

Keskustele: Kohtukuolema, vertaistukea?

Mitä sanon muille?

Susanna: En ollut katkera, mutta tapahtuma oli vaikea hyväksyä. Hautaamisen jälkeen Siirille piti selittää, miksi vauva laitettiin mullan alle ja miksei häntä voisi nostaa sieltä pois. Kun selitin tapahtumaa yksinkertaisesti lapselle, selitin sitä samalla myös itselleni.

Kun menin synnytyksen jälkeen ensimmäistä kertaa kauppaan, vastaani tuli yksi puolituttu. Hän katsahti vatsaani ja sanoi, että ai vauva on jo syntynyt. Hämmennyin ja mietin, mitä vastaisin. Sanoin lopulta, että kyllä, vauva on syntynyt, mutta myös kuollut. Se nainen ei varmasti enää koskaan uskalla kysyä keltään samaa, jos ei samalla näe vauvaa.

Jari: Liityimme heti lapsensa menettäneiden yhdistyksen Käpy ry:n jäseniksi ja löysimme sitä kautta vertaistukea. Pääsimme viettämään viikonloppua muiden lapsensa menettäneiden kesken. Siellä aloin suhteuttaa suruani muiden suruun ja tajusin, että pahemminkin voisi käydä. Ajattelin, että jos meidän piti menettää lapsi, hyvä, että se kävi tuossa vaiheessa. Kuulin, miten yhden perheen yhdeksänvuotias lapsi oli ajanut pyörällä jokeen, ja pienempi sisarus oli yrittänyt tuloksetta pelastaa häntä. Sellainen tuntui minusta kauheammalta.

Susanna: Ruumiinavauksessa Urhosta ei löytynyt mitään, mikä olisi selittänyt kuoleman. Kuolinsyyksi kirjattiin napanuoraan kuristuminen. En ole siitä täysin vakuuttunut, sillä moni vauva selviää, vaikka napanuora olisi kaulan ympärillä. Mietin, olisiko se sittenkin ollut kätkytkuolema. Sitä en saa koskaan tietää. Toivoin ehkä hieman, että ruumiinavauksessa olisi löytynyt jokin muu selitys kuolemalle.

Jari: Aina kun käymme haudalla, jään muiden lähdettyä hetkeksi yksin ja pyydän Urholta anteeksi. Kun Urhon laskettu aika lähestyi, vaihdoin työpaikkaa ja minusta tuli tuotantopäällikkö. Työssä minulla oli kiire. Ajattelin monena päivänä, että tänään ei ole hyvä hetki syntyä. Jälkeen päin syytin itseäni, että ehkä ajatusteni vuoksi joku korkeampi taho päätti, että no ei sitten.

Uusi raskaus

Susanna: Emme hakeneet lääkkeitä tai menneet terapiaan. Arki oli lopulta, se joka auttoi selviämään. Uusi työ lastentarhanopettajana oli pelastukseni. Aloitin työt muutaman kuukauden kuluttua, enkä ehtinyt miettiä asioita liikaa. Päätimme myös pian, että uusi vauva saisi tulla. Olin nopeasti raskaana. Koko raskaus meni kuin sumussa, enkä siksi osannut pelätä. Ostin kuitenkin dopplerin, jolla saatoin kuunnella sydänääniä kotona. Kävimme myös ultrassa tiheämmin kuin normaalisti.

Jari: Martta syntyi samassa sairaalassa, jossa Urho oli yksitoista kuukautta aiemmin kuollut. Mieleeni tuli muistoja edellisestä kerrasta, mutta ne olivat hyvän hoidon vuoksi myös positiivisia.

Susanna: Seuraavassa raskaudessani pelko palasi. Ultrassa selvisi, että tulokas olisi Urhon tapaan poika. Voisinko minä muka saada elävän pojan? Kun Frans syntyi, myös hänellä oli napanuora kaulan ympärillä.

Menettämisen pelko ei ole hävinnyt. Olen tajunnut, miten lähellä syntymä ja kuolema ovat. Mietin edelleen, että lapset voidaan ottaa minulta pois milloin tahansa. Se on opettanut elämään hetkessä ja nauttimaan niistä arjen pienistä asioista: pyöräretkistä ja pihaleikeistä.

Jari: Olisi ihanaa sanoa, että en enää hermostu pienistä, mutta ei se valitettavasti ole totta. Lapsiperheen arki on arkea.

Surusta tuli kaipaus

Susanna: Suru on vähitellen muuttunut kaipaukseksi. Juhlapyhinä tuntuu silti, että yksi puuttuu. Urhon kuva on olohuoneessamme lipaston päällä, ja käymme hänen haudallaan säännöllisesti. Pääsiäisenä Siirillä on tapana käydä virpomassa haudalla. Jossain vaiheessa kausi, ettei hän halunnut vierailla siellä. Kunnioitimme häntä, ja hän sai jäädä autoon odottamaan.

Jari: Kun minulta kysytään, montako lasta meillä on, en tiedä mitä vastaisin. Jos vastaan, että neljä, minun täytyy kertoa tarinamme. Tällöin kysyjä voi mennä vastauksesta hämilleen. Jos taas sanon, että kolme, tunnen huonoa omaatuntoa. Silloin lisään mielessäni, että plus Urho.

Susanna: Meille kuolema ei ole tabu, sillä olemme puhuneet asiasta avoimesti. Lapset tietävät, että pikkuveli kuoli napanuoraan. Kun tarkkailen lasten leikkejä, kuulen, miten Martan nukella saattaa olla kuollut veli.

Susanna: Pari vuotta sitten tuttavamme lapsi syntyi ennenaikaisesti ja menehtyi. Valmistin ison vuoallisen makaronilaatikkoa ja kulhollisen salaattia ja veimme ne perheelle. Tuollainen auttaminen helpotti itseäni silloin, kun en olisi jaksanut nousta sängystä ylös.

Jari: Ystäväperheessämme on juuri saman ikäinen lapsi kuin Urho olisi nyt. Kun katson tuota lasta, mietin Urhoa: ai hän leikkisi nyt tuollaisia asioita. Asioilla on kuitenkin kääntöpuolensa. Jos Urho olisi elossa, meillä ei olisi välttämättä Marttaa ja Fransia.

Juttu on julkaistu Kaksplussassa 5/2016.

Lue myös: Koskettava tositarina: ”Valmistauduin turhaan vauvani kuolemaan”

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.