Oletko kokeillut sanattomia lastenkirjoja? Ne ovat vanhemmallekin jättihitti ja näin ne kehittävät mielikuvitusta

3-vuotias rakastaa yhteisiä lukuhetkiä. Ihaniahan ne ovat, mutta myönnettäköön: usein iltasatu on vanhemmalle maratonin loppusuora päivän viimeisillä voimilla. Eihän lueta sitä kirjaa, missä on sivut tekstiä mustanaan? Sitten kuulin, että on olemassa sanaton lastenkirja.

Uudentyyppisessä lastenkirjagenressä ei olekaan kirjoitettua tarinaa. Se etenee vain kuvin kuin sarjakuva, jossa olisi tyhjät kuplat. Kokeilemme ja kysyn lapseltani, mitähän tuo poika kirjan sivulla sanoo.

Hämmästyn, miten hyvin lapseni kuvittelee repliikit. Hän osaa tulkita kirjassa olevat tassunjäljet, jotka vievät portista ulos. ”Se kissa karkasi!”, hän keksii. Kirjan pojan silmät ovat seuraavassa kuvassa suuret ja suu mutrussa. ”Nyt sillä on kissaa hirveä ikävä”, lapseni päättelee.

Olen yhä enemmän ihmeissäni urheiluselostajamaisesta otteesta, jolla sanaton tarina pääsee lapsen kertomana onnelliseen loppuun. Kissa pääsee takaisin kotiin, ja pienessä herää halu lukea satu heti alusta uudestaan. Mitä oikein tapahtui?

– Lapsen oma kerronta on tärkeää. 3-4-vuotiaalla on herkkyyskausi, jona taitoa kannattaa harjoittaa, kertoo puheterapeutti Leena Mäkinen.

– Kolmevuotiaana kerronnan taidot alkavat olla mahdollisia. Jos kuuntelee lapsen spontaania puhetta, lapsi alkaa jo muistella mummolassa tapahtunutta ja suunnitella, mitä tekisi Hoplopissa.

Mäkinen on yksi Eetu ja Iitu -kirjojen tekijöistä. Kirjasarjan kaltainen sanaton lastenteos kääntää tahallaan ”lukemisen” nurin. Nyt aikuinen on kuuntelija ja lapsi kertoja.

Isompien lasten kanssa mielikuvitusta voi kehittää vaikka naistenlehden kuvia tai Bilteman katalogia selaamalla. Pikkulapselle voi kokeilla antaa kerrottavaksi ihan tavallisen lastenkirjan. Ne on kuitenkin yleensä kuvitettu varta vasten niin, että aikuisen lukema auttaa ymmärtämään, mitä lapsi sivulla näkee.

Sanaton kirja voi sisältää apukysymyksiä tai se voi olla täysin vailla tekstiä. Kuvassa Mitäs nyt, Eetu ja Iitu? ja Taikapuikot.

Sanattomissa lastenkirjoissa pyritään usein siihen, että sekä kuvitus että tarinan kaava ohjaavat lapsentasoisesti päättelemään, mitä sadussa tapahtuu. Puhutaan klassisesta tarinamuodosta.

– Tarinat alkavat aina niin, että ensin esitellään henkilöt ja paikka. Tätä seuraa jokin tavoitteellisten toimintojen jakso, joka sadun lopussa tyypillisesti ratkaistaan. Tarinat noudattavat rakennetta, jonka lapsi helposti oppii.

Sanattomat sadut kehittävät sekä lapsen kerrontataitoja että tunnetaitoja, kuten empatiaa.

Samalla perinteisillä lastenkirjoilla on ehdottomasti myös paikkansa sanavaraston kartuttajina, jotta leikki-ikäisenä tutustuu myös uusiin ilmaisuihin sadun sivuilta luettuina.

”Sanaton lastenkirja”: Testaa ainakin nämä

Mitäs nyt, Eetu ja Iitu? Tekijät Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola, Kumma Kustannus. 6-vuotiaat kaksoset tekevät tarinoissa arkisia asioita kotona ja päiväkodissa, joten lapsen on helppo kertoa itselleenkin tutuista tilanteista ja löytää lempiasioitaan kuvien yksityiskohdista.

Suurin ja kivoin kuvasanakirja. Tekijä Tom Schamp, Otava. Jokainen aukeama on oma maailmansa: vaatekaappi, työmaa, joulu. Materiaalia on niin, että lapsi muuttaa kotoa ennen kuin kirja tyhjenee.

Taikapuikot, Etana Editions. Täysin sanaton kertomus herättää pikkulapsessa empatiaa. Palelevaa tyttöä lämmittää maailman pisin huivi Merja Palinin esikoisteoksessa. Teemoissa on samaa lapsiin vetoavaa tenhoa kuin Disneyn Frozenissa: taikaa, pakkasta ja kaiken voittavaa rakkautta.

Anna.fi: Empatia on kansalaistaito, jota jokaisen tulisi treenata – ja yksi keino on siinä ylitse muiden

Lue myös: Liian moni lankeaa tähän, kun valitsee lastenkirjaa tytölle tai pojalle