Neljä päivää erossa lapsista tuntui aluksi todella hurjalta ajatukselta
Muuton keskellä olin lopulta neljä päivää erossa lapsista. Vaan kylläpä asia mietitytti, ja kauhistuttikin etukäteen. Nuorimmainen kun on kuitenkin vasta vuoden ja kahdeksan kuukautta, eikä me olla harrastettu pitkiä poissaoloja lasten luota.
Neljä päivää. Sehän on lasten elämässä ihan iäisyys. En ikinä ollut ollut niin pitkää aikaa erossa edes esikoisesta, saati sitten taaperosta. Molemmat ovat aiemmin harrastelleet vain yhden yön kyläilyreissuja.
Instagramin puolella mietinkin asiaa jo etukäteen, sillä se oli kyllä ajatuksissa todella paljon. Lähinnä juupas-eipäs, onko neljä päivää liikaa vai ei -mietintää. Ihan ihmeen paljon sain asiaan käytetyksi energiaa, pelkkään miettimiseen. Asia tuntui minusta tosi hurjalta, ei siksi, etteikö lapset pärjäisi. Ja joo, tiesin itsekin pärjääväni kyllä. Lähinnä ajattelin, onko noin pitkä erossaolo hyväksi taaperolle.
Instassa suurin osa äänesti, ettei neljä päivää ole maailmanloppu, ja siihen sitten itsekin päädyin. Itselläni sitä päätöstä puolsi myös se, että taaperolla on kuitenkin myös sisko koko ajan mukana. Lisäksi hän on melkoinen toiminnan tyyppi, joka tykkää mennä ja reissata. Ja toki se, että jos uutta kotia halusi yhtään saada puretuksi laatikoista, niin lasten kanssa se ei kovin sujuvaa olisi, vaan aikamoista kaaosta.
Jos lasten toinen vanhempi ei olisi ollut mukana lasten kanssa, olisi homma täytynyt miettiä taaperon kohdalta uusiksi. Miehen mukanaolo kuitenkin ratkaisi sen asian, ja päätin ajatella, ettei se nyt niin paha olisi taaperollekaan.
Vauvaikäisenä nuo molemmat ovat kulkeneet mun jatkeena joka paikkaan. Sen jälkeen olemme lasten yökyläilyissä menneet sillä perinteisen turvallisella, 1 vuorokausi per ikävuosi -metodilla, jos lapset ovat reissussa ilman vanhempia.
Tosin vaikkapa kahdeksi viikoksi en lähtisi minnekään ilman lapsia, vaikka he toisen vanhempansa kanssa olisivatkin sen aikaa. Ehkä sitten kun ovat teini-iässä, tai jotain. Jää nähtäväksi.
Eli mikä ongelma? En tiedä. Ajatteleeko isät tällaisia? Ei varmaan kovin monet? Sen sijaan tiedän, että aika moni äiti näitä pähkäilee. Toiselle on helppo sanoa, että joo, todellakin, nautit rauhasta jne, mutta omalla kohdalla sitä sitten kuitenkin pähkäilee.
Tämä ei liity mihinkään hyvä vs. huono äiti -juttuihin (inhoan käsitettä ja läpänheittoa aiheesta ”paska mutsi”), vaan ihan vain näihin pikkulapsivuosiin, läsnäoloon, äitiyteen, lasten tunteisiin, ikätasoiseen kehitykseen jne. Elämään.
Neljä päivää erossa lapsista tuntui tavallaan melkein villiltä. Jos mulla ei olisi olllut niin paljon tekemistä, olisi varmasti tuntunut apealta ja aika olisi mennyt hitaasti. Nyt kuitenkin päivät vain hujahtivat.
Lapsen reagointi
Tokikin poissaoloihin liittyy myös pakollinen jälkipuinti. Reissunsa jälkeen taapero on ollut niin sylinkipeä, äidin sylin. Erossaoloa hän koittaa paikata kiukkuisella läheisyydellä, roikkumalla äidissä. Se tosin oli tiedossa jo etukäteen, esikoinenkin on tätä aikoinaan harrastanut, enää ei samassa määrin. Enemmän sitä miettisi, jos noin pieni lapsi ei reagoisi poissaoloon mitenkään.
Jaa oma kokemuksesi