Yleinen
04/01/2017

Tositarina puolison kuolemasta: ”Tuska oli kova siitä, miten kertoa lapsille”

Ellan, Klausin ja Ainon isä Jarmo Papinniemi kuoli yllättäen viisi vuotta sitten. Jarmon leski Tuula Hällström kertoo ensimmäisestä vuodesta ilman puolisoa.

Tuula Hällström menetti miehensä Jarmo Papinniemen yllättäen viisi vuotta sitten.

Tositarina puolison kuolemasta: ”Tuska oli kova siitä, miten kertoa lapsille”

Ellan, Klausin ja Ainon isä Jarmo Papinniemi kuoli yllättäen viisi vuotta sitten. Jarmon leski Tuula Hällström kertoo ensimmäisestä vuodesta ilman puolisoa.

Sen päivän aamuna, jolloin Jarmo kuoli, perheellä oli pitkä ja rauhallinen aamiainen. Ella oli viety eskariin, ja Tuula jäi Klausin kanssa kotiin. Jarmo oli lähdössä töihin.

– Yleensä heilutimme Klausin kanssa Jarmolle vielä ovelta, mutta se oli ensimmäinen aamu, jona emme tehneet niin. Jarmo lähti suoraan töihin annettuaan meille lähtösuukot aamiaispöydässä, Tuula muistaa.

Se oli myös yksi niistä kymmenestä päivästä parin yhteiselämän aikana, jolloin he eivät pitäneet päivän aikana yhteyttä puhelimitse.

Jarmolla oli tiistai-iltaisin sulkapallovuoro kahden hyvän ystävänsä kanssa. Illalla Tuula odotteli häntä kotiin puoli yhdeksän maissa. Hän oli valmistanut omenapannukakkua.

– Sitten ovikello soi, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että Jarmolta on jäänyt avaimet kotiin, Tuula kertoo.

Siellä olivatkin Jarmon ystävät – shortseissa, vaikka oli lokakuun toinen.

– Kun näin heidän kasvonsa, tiesin, että jotain kamalaa oli tapahtunut.

He kertoivat, että Jarmo oli saanut sulkapallokentällä äkillisen kohtauksen. Viereiseltä kentältä löytyi lääkäri, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä.

– Putosin polvilleni, ja samalla tunsin, että suuni kuivui, täytyi saada vettä. Tein merkityksettömiä pieniä asioita: siirsin jotain esinettä, joka oli väärässä paikassa. Alkuun liittyi shokki. Onneksi lapset olivat nukkumassa, Tuula kertoo.

Vanhemmat riensivät apuun

Jarmon ystävät jäivät juttelemaan Tuulan kanssa. Myös poliisit tulivat vielä samana iltana kyselemään tapahtuneesta. He toivat Tuulalle Jarmon sormuksen ja repun, jossa oli tuore Parnasso ja kasa muita aikakauslehtiä. He tenttasivat häneltä, milloin Jarmo oli käynyt viimeksi lääkärissä.

– Muistan, miten etsin tietoa Jarmon kalenterista ja toivoin, että poliisit eivät olisi puhuneet niin lujaa. Pelkäsin lasten heräävän.

Tuula soitti vanhemmilleen ja kertoi tapahtuneesta. He tulivat tyttärensä tueksi vielä samana iltana – ja jäivät lähes kolmeksi kuukaudeksi hänen avukseen.

– Se oli aivan korvaamatonta apua. Onneksi lapsillani on vielä kaikki isovanhemmat.

Jarmon vanhemmat olivat jo lähteneet talveksi Espanjaan, mutta he matkustivat takaisin saatuaan suruviestin.

Ensimmäinen yö kului valvoen

Kun Jarmon ystävät ja poliisit olivat lähteneet, Tuulan aivoissa alkoi kohina.

– Kaikki yhteinen, mennyt, tuleva ja nykyhetki olivat yhtä aikaa mielessäni, ja kaikki tunnetilat päällekkäin. Koin, että aikajana tiivistyi ikään kuin mustaksi möykyksi. En olisi halunnut päästää irti meidän yhteisestä elämästämme.

Tuula koetti saada nukuttua edes vähän, mutta uni ei tullut silmään. Kolmen jälkeen yöllä hän rupesi selailemaan lehtiä sängyssä rauhoittuakseen, mutta nyt siitäkään ei ollut apua.

– Kaivoin Jarmon repusta hänen muistiinpanolehtiönsä ja rupesin kirjoittamaan tuntojani siihen. Kirjoitin seuraavinakin päivinä, vaikka en yleensä pidä päiväkirjaa. Nyt kirjoittaminen oli tapa rauhoittaa kaaosta.

– Minulla oli kova tuska siitä, miten kertoisin lapsille aamulla isän kuolemasta, Tuula kertoo.

Kun Klaus alkoi sirkuttaa omassa huoneessaan ja Tuula otti unenlämpimän pojan syliinsä, häneen laskeutui kuitenkin rauha. Ellakin heräsi ja puki päälleen.

– Ai mummi ja vaarikin ovat täällä? hän ihmetteli.

– Kuka minut vie päiväkotiin?

Ja sitten:

– Missä isi on?

Tuula otti Ellan sohvalle viereensä ja kertoi hänelle, että isi ei ole täällä.

– Mä haluan, että isi on täällä, Ella sanoi.

Silloin Tuula sanoi vain, että on käynyt niin kauhean surullinen asia, että isä ei voi tulla kotiin.

Ella kysyi heti ensimmäiseksi:

– Kuoleeko se? Ja Tuula vastasi, että kyllä niin taitaa käydä; sillä hetkellä hän ei pystynyt sanomaan, että isä on jo kuollut.

Ella itki todella paljon, suru tuli vyörynä ulos. Sen jälkeen hän kysyi, mennäänkö laittamaan aamupuuroa. Hän halusi myös lähteä eskariin, ja vaari vei hänet sinne.

Pukuja säästöön Klausille

Pian kuoleman jälkeen Ella ryhtyi kirjoittamaan isälleen kirjeitä mielikuvitusosoitteeseen Luonnonpolku 2:een. Kirjeissä hän kertoi asioistaan ja elämästään. Hän myös piirsi kirjeisiin ja koristeli kuoret kauniisti.

Lapset myös askartelivat isovanhempien avustuksella pahvirullista ja paperista varaiskän, jolle he heiluttivat aina, kun perhe lähti kotoa jonnekin. Varaiskä istui flyygelin päällä. Ella tuumasi kuitenkin, ettei sitä voi sanoa isiksi, vaan se on iskä.

Isän kuoleman jälkeen Klaus alkoi nukkua huonosti, ja hän kaipasi usein isän syliin. Klausilla on oma sylimuisto isästään, vaikka hän oli vasta vuoden ja seitsemän kuukautta, kun Jarmo kuoli.

Jarmon kuoleman jälkeen perhe muutti Helsingin Herttoniemestä Punavuoreen vuokralle. Muuton jälkeen Klaus tuntui ajattelevan, että nyt isä viimeistään tulee takaisin, kun he ovat muuttaneetkin.

Klausin mielikuva isästä tulee rakentumaan Tuulan kertomista asioista ja valokuvista pikemmin kuin omista muistoista.

– Juttelen edelleen joka päivä isistä, sanon vaikka ruokapöydässä, että isä tykkäsi tästä ruoasta, Tuula sanoo.

Klaus on Tuulan mukaan selvästi sanaleikkijä niin kuin Jarmokin oli.

– Jarmon vaatteista olen säästänyt muutaman puvun sillä ajatuksella, että Klaus voisi aikuisena verrata omaa kokoaan isänsä kokoon.

Tuula kokee, että lapset pitävät hänet elämässä kiinni, mutta toisaalta heidän kanssaan suru moninkertaistuu: oman surun lisäksi täytyy kannatella lastenkin surua.
Tuula on jutellut Ellan kanssa siitä, että vaikka isä on kuollut, tytöllä on lupa kaikkiin tunteisiin: saa nauraa, itkeä, kiukutella, vitsailla.

– Sanoin Ellalle, että isä tulee olemaan aina meidän muistoissa, ja isä voi olla aina Ellan mielessä hänen mukanaan, Tuula kertoo.

Viha tuli patologian laitoksella

Tuula kävi katsomassa miestään vielä ruumiinavauksen jälkeen patologian laitoksella. Ruumiinavaus täytyi tehdä, jotta kuolinsyy saatiin selville: aorttaläppävuotoon liittyvä sydänkohtaus. Jarmolla oli synnynnäinen läppävuoto, mutta kolme viikkoa aikaisemmin oli tehty rasituskoe, eikä kohtauksen riskiä pitänyt olla.

– Siinä hetkessä koin vihan tunteita ensimmäistä kertaa, kun rakkaani oli siellä kylmässä. Viha ei iskenyt Jarmoa kohtaan, vaan sitä kohtaan, että lämmin, elämää täynnä ollut rakas mieheni oli siellä jääkalikkana, Tuula kertoo.

Ruumishuone oli paikka, jossa ei ollut mitään kaunista eikä mitään lohduttavaa.

– Moni sanoo, että on lohduttavaa, kun näkee kuolleen ihmisen, koska silloin näkee, ettei sielu eikä persoona enää ole ruumiissa läsnä. Minä en tarvinnut Jarmon näkemistä sen takia, mutta halusin silti mennä.

Tuula kävi katsomassa Jarmoa vielä toisenkin kerran, koska mietti, onko hänellä missään kuvassa Jarmon korvaa, kättä ja jalkaa. Mutta eihän kädestä voinut enää kuvaa ottaa. Kynnet olivat ihan siniset.

Hautajaiset kuukautta myöhemmin

Tuulan ja lasten luokse alkoi virrata Jarmon kuoleman jälkeen kukkia; koti oli kuin viidakko. Hautajaisetkin piti järjestää, ja Tuulan piti ottaa kaikki käytännön asiat haltuunsa. Raha-asioiden ja vakuutusten hoitaminen oli ollut Jarmon työ, koska hän oli pitänyt siitä, mutta nyt Tuulan piti opetella kaikki surunsa keskellä.

Jarmolle saatiin hautapaikka Hietaniemestä, ja uurnanlasku tapahtui tasan kuukausi hänen kuolemansa jälkeen, 2.11.

– Toivoin kukkalaitteiden sijaan sanallisia tervehdyksiä, sellaisia, joista lapset voisivat myöhemmin lukea juttuja isästä. Jarmo oli sellainen persoona, että ihmisillä on hänestä paljon muistoja, Tuula kertoo.

Muistotilaisuus oli iltajuhla, jossa kuunneltiin Jarmon lempimusiikkia, 1950-luvun jatsia, ja kohotettiin malja Jarmon muistoksi.

Tuula on ammatiltaan pianisti, ja musiikki on lohduttanut häntä surun keskellä paljon. Jarmo soitti trumpettia, ja hänen lempikappaleensa oli Clifford Brownin Joy Spring. Se soi Tuulan ja Jarmon häissä – ja myös Jarmon hautajaisissa.

Kun puoliso kuolee yllättäen

Lapset pitivät Tuulan kiinni elämässä miehen kuoleman jälkeen.

Tukiverkot pelastivat

Hautajaisten jälkeen alkoi arki, joka tuntuu edelleen välillä harmaalta.

– Huomaan, että kesken lasten iloisten leikkien ajatukseni karkaavat välillä muualle. Ilo ei ole samanlaista, kun sitä ei voi jakaa kumppanin kanssa, Tuula pohtii.

Raskaimpia Tuulalle ovat olleet lasten syntymäpäivät. Myös Klausin tarhan ja Ellan koulun aloitukseen hän olisi kaivannut lasten isää.

– Eniten surettaa kaikki se tuleva hieno, mitä ei enää voi jakaa Jarmon kanssa.

Nyt, pohtiessaan ensimmäistä surun vuotta taaksepäin, Tuula on sitä mieltä, että työ muusikkona ja hyvät tukiverkostot ovat pelastaneet hänet. Lasten isovanhemmat ovat olleet arjessa apuna, ja ystävät soittelevat tiuhaan. Aino – Jarmon 20-vuotias tytär hänen edellisestä liitostaan – on hoitanut usein Klausia.

Tuula ei syyllistä itseään siitä, ettei patistanut miestään useammin lääkäriin. Se tuntuu hänestä hyvin olennaiselta nyt jälkikäteen: jossittelu ei kannata, koska mennyttä ei voi saada takaisin.

Tuulan elämässä alkoi uusi vaihe kuolemaa seuranneen vuoden kesällä, kun hän tapasi yllättäen miehen, johon hän päätti tutustua paremmin.

– Lapsille hän on äidin ystävä. Onhan tämä melkoinen palapeli yhdistää kaksi pitkää historiaa omine elämäntilanteineen.
Ihmeellisen luontevalta ja hyvältä kaikki kuitenkin tuntuu.

– Eläminen kannattaa, Tuula sanoo.

Juttu julkaisiin Kaksplussassa 1/14.

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.