Kasvatus 20.02.2019 Päivitetty 21.04.2020

Vanhempi, älä sekaannu lapsen harrastamiseen – ”Vakavin hälytysmerkki on lapsen uupumus”

Joskus lapsen harrastus on tärkeämpi vanhemmalle kuin lapselle. Silloin on helppo sysätä omat harrastukset syrjään ja keskittyä lapseen. Mutta hyötyykö siitä kukaan?

Teksti
Liisa Järvinen
Kuvat
Emmi Jormalainen

Meidän lapsesta tulee menestynyt jääkiekkoilija! Vanhempi suunnittelee hyssyttäessään vaunuja.

Lapsi kärrätään jäähallille heti, kun hän osaa kävellä – kunnes käy ilmi, että kiekon lätkiminen ei voisi vähempää lasta kiinnostaa. Hän mieluummin piirtää ja maalaa. Vanhempi nielee pettymyksensä.

Toinen äiti taas on aina haaveillut, että saisi tehdä lapselleen nutturan balettiesitykseen. Siksi hänelle on kova kolaus, kun lapsi haluaakin harrastaa painia. Vanhemman oma unelma ballerinan urasta on jäänyt toteutumatta, ja hän olisi niin halunnut elää sen lapsen kautta.

Mutta hetkinen. Eikö tässä ollut kyse lapsen eikä vanhemman harrastuksesta?

Mannerheimin lastensuojeluliiton auttavien puhelin- ja nettipalvelujen päällikkö Tatjana Pajamäki suhtautuu armeliaasti tällaisiin vanhempiin.

– Vanhemmat ovat hyvin ristiriitaisten vaatimusten keskellä. Kehityspsykologit peräänkuuluttavat stressitöntä aikaa, mutta samaan aikaan yhteiskunta asettaa odotuksia siitä, mitä virikkeitä lapselle pitää missäkin iässä tarjota.

Pajamäki on huomannut, että nykyään harrastuksilla ja niiden pisteyttämisellä tuntuu olevan aiempaa isompi merkitys.

– Valmennus alkaa entistä nuorempana. Esimerkiksi erikoislukioihin ei pääse ilman harrastuspisteitä. Toisaalta eriarvoisuus on kasvanut: harrastukset ovat kalliita, eikä kaikilla ole niihin varaa, vaikka lapsi olisi kuinka lahjakas tahansa.

Vanhemman kilpailuvietti herää

Omia toiveita toteuttava äiti tai isä saattaa siis alkaa joko tietoisesti tai tiedostamattaan elää lapsensa kautta usuttamalla lasta harrastamaan jotain vanhemmalle tärkeää. Eikö se ole aika iso painolasti lapselle?

Pajamäki arvelee, että tällaisten vanhempien joukko on aika marginaalinen. Hän uskoo, että useimmilla vanhemmilla on taustalla aito halu tarjota lapselle enemmän mahdollisuuksia ja parempi elämä kuin ehkä itsellä on ollut.

– Tai ehkä vanhempi toivoo, että lapsi pääsisi osaksi sosiaalisia yhteisöjä, joihin hänellä itsellään ei ole ollut mahdollisuutta.

Joskus syynä voi Pajamäen mukaan olla myös vanhemman kilpailuvietti.

– Vanhempi saattaa valjastaa lapsen tekemään vanhemman omaa elämää merkitykselliseksi. En kuitenkaan usko, että vanhemmat tietoisesti haluaisivat tuottaa lapselle stressiä ja painetta.

Sen sijaan Pajamäki uskoo, että vanhempi, joka käyttää lasta välikappaleena omien kunnianhimojensa toteuttamisessa, ei erota omaa persoonaa lapsen persoonasta.

– Vanhempi voi kuvitella, että samat asiat, jotka olisivat tuottaneet hänelle mielihyvää, tekisivät automaattisesti sitä myös lapselle. Joskus niin käy: lapsi innostuu samasta harrastuksesta kuin vanhempansa.

Vain maali kirvoittaa kehuja

Joskus voi käydä niin, että lapsen harrastuksesta tulee vanhemmalle elämääkin tärkeämpi – syystä tai toisesta.

Silloin lasta saatetaan alkaa arvottaa pelkästään harrastuksen kautta: lapsi saa suitsutusta osakseen vain, jos hän esimerkiksi onnistuu tekemään maalin jalkapallopelissä. Kentän laidalla meuhkaavat vanhemmat alkavat olla jo klisee.

Pajamäki ei ikinä toivoisi, että lapsen hyväksyntä on riippuvainen suorituksesta. Hän kehottaa vanhempia pitämään mielessä, mistä lapsi saa sen kokemuksen, että hän on arvokas: tapahtuuko se vain, kun hän onnistuu tai tekee suorituksen?

Tällainen toiminta on Pajamäen mukaan uhka lapsen itsetunnon terveelle kehitykselle.

– Lapsen voi silloin olla vaikea kokea hyvää oloa itsestään omana itsenä, ilman suorituksia.

Vanhemman toiminnan taustalla voi Pajamäen mukaan olla vanhemman oma kokemus siitä, että ei ole tullut rakastetuksi omana itsenään. Ehkä hänkin on lapsena saanut arvostusta vain suoritusten kautta.

– Joskus harrastus voi myös olla ainoa keino kokea yhteyttä lapseen.

Lapsi haluaa miellyttää vanhempiaan

Olipa vanhemman motiivi lapsen harrastukseen sekaantumiseen mikä hyvänsä, Pajamäki muistuttaa, että tärkein on aina lapsen kokemus harrastuksen mieluisuudesta.

– Pystyykö lapsi kertomaan, jos harrastus alkaa tuntua liian stressaavalta?

Jos vanhempi tekee päätöksen siitä, mitä lapsi harrastaa, seurauksena voi olla lapsen itsetunnon kolhiintuminen.

– Lapsi saattaa nöyrtyä hiljaa toteuttamaan vanhempansa tahtoa. Hän voi kokea, että omilla ajatuksilla ja tunteilla ei ole merkitystä. Toisaalta lapsi saattaa nostaa kapinan, joka voi ilmetä voimakkaana uhmana ja ärtymyksenä.

Tällöin vanhemman on Pajamäen mukaan herättävä tilanteeseen.

– Vanhemman tulee tarkkailla lapsen vointia. Millä mielellä hän lähtee harrastukseen ja tulee sieltä kotiin? Lapselta kannattaa myös kysyä suoraan, mitä hän tykkää harrastuksestaan. Jotkut lapset ovat sellaisia, että he haluavat miellyttää vanhempiaan. Lapselle voi sanoa, että minä pidän tästä lajista, mutta kerro, jos sinä et pidä siitä.

Selvä hälytysmerkki on lapsen uupumus. Silloin lapsen harrastus on laitettava tauolle.

– Uupuminen ei missään nimessä kuulu lapsen maailmaan.

Älä tingi omista harrastuksistasi

Harrastaminen on joka tapauksessa hyvä asia.

– On tärkeää, että elämässä on osa-alueita, joissa kokee, että osaa ja onnistuu.

Pajamäen mukaan on silti tärkeä pitää mielessä, että mikä merkitys harrastuksella on. Hän muistuttaa, että harrastuksen ei missään nimessä tarvitse aina olla ohjattua.

– Lapsi voi hyvin kokea harrastavansa vaikkapa lukemista tai sarjakuvia. On tärkeää, että lapsi saa vanhemman tuen juuri siihen, mistä hän on kiinnostunut.

Pajamäki painottaa, että joka tapauksessa vanhemman on kunnioitettava lasta ja hänen valintojaan. Joskus vanhemmille voi olla myös todella tärkeää se, miltä lapsi näyttää. Tällöin äiti tai isä saattaa diktaattorimaisesti päättää lapsen pukeutumisesta. Siinä Pajamäki ei näe mitään hyvää.

– Persoonaan liittyvissä kysymyksissä, kuten ulkonäössä, pukeutumisessa ja mielipiteissä, vanhemman pitää vetäytyä taka-alalle.

Todennäköisesti viimeistään murrosiässä lapsi alkaa tehdä omia valintojaan. Hän saattaa esimerkiksi haluta lopettaa harrastuksen, johon vanhempi on uhrannut kaiken aikansa ja rahansa.

– Se voi herättää vanhemmassa katkeruutta. Hän saattaa kokea, että lapsi on hänelle kiitollisuudenvelassa. Oikeasti lapsi ei ikinä ole velkaa vanhemmilleen. Lapsen tehtävä ei ole palkita vanhempiaan harrastuksiin kuskaamisesta.

Pajamäen mukaan on inhimillistä tuntea haikeutta ja surua, kun lapsi alkaa itsenäistyä. Jos vanhemman arki on pyörinyt lapsen ympärillä, pudotus voi olla kova: elämä tuntuu äkkiä kovin tyhjältä.

Siksi vanhempien on Pajamäen mukaan tärkeää hankkia itselleen omia harrastuksia, jotka ovat irrallaan lapsesta. Ne tasapainottavat silloin kun lapsi alkaa irrottautua vanhemmasta.

– Lisäksi vanhemman terve itsekkyys ja omien juttujen tekeminen osoittavat lapselle esimerkkiä itsensä kunnioittamisesta.

Pajamäki neuvoo omia valintoja tekevän lapsen vanhempaa olemaan ylpeä siitä, että on saanut aikaan lapsen, joka uskaltaa näyttää, että hänellä on omat ratkaisunsa. Sellainen on hienoa ja tervettä kehitystä.

– Jos lapsen valinnat eivät miellytä, paras vanhemmuusteko on hakea keskusteluapua, eikä purkaa omaa pettymystä lapseen.

Lähde: LähiTapiolan tilaama Arjen katsaus -tutkimus ja Jyväskylän yliopiston Taitavat tenavat -tutkimus

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X