äiti ja melukylän lapset - Banneri

Kerkesin täyttää 21-vuotta muutama kuukausi ennen kuin esikoisemme Iida syntyi. Olin elänyt sanotaanko vaikka näin että aika vauhdikasta nuoruutta, siihen parikymppiseksi asti. Sitten eräs kaunis päivä kädessäni oli plussatesti ja jotakin tapahtui. Ihan kuin joku olisi kääntänyt nappulaa ja se kaikki viihteellä juokseminen vaihtuikin rauhallisiin koti-iltoihin (vaikken nyt oikeastaan paljon viihteellä käynyt kun olin viikonloppuisin töissä). Mussutin sohvalla koira kainalossa täytekakkuja ja katselin leffoja. J oli nimittäin silloin armeijassa. Aina J:n ollessa viikonloppu lomalla tehtiin kaikkea kivaa yhdessä.

Iidan synnyttyä elämä muuttui vielä enemmän. Tiesin että lapsen saatua arki muuttuu, mutta että niin paljon. Olin täysin kiinni pienessä vauvassa, vauvassa joka huusi ensimmäiset neljä kuukautta. En oikeastaan muista niiltä kuukausilta muuta kuin sen kuinka kannoin Iidaa todella, todella paljon. Aloin jo kuvitella että teenkö kaiken väärin kun toinen vain huutaa ja mikään ei auta. Aloin kaivata takaisin kouluun, josta olin jäänyt äitiyslomalle. Hyvä jos lähdin omaa pihaa pidemmälle vaunujen kanssa, sillä mietin mitä muut ajattelevat jos vauva alkaa huutamaan niin paljon kuin yleensä. Mietin että muut ajattelevat etten vain osaa, ompa huono äiti. Täytyy sanoa että olin epävarma ja noudatin neuvolan ohjeita tarkalleen. Maalaisjärki katosi silloin jonnekin, olihan vauva-arki meille ihan uutta ja luotimme ammattilaisiin ja heidän neuvoihin. Nyt olisin tehnyt monta asiaa eri tavalla.

Kun Iida sitten oli reilut viisi kuukautta aloin nauttimaan vauva-arjesta. Huudot olivat vihdoin takana päin ja elämä alkoi hymyillä. En kaivannutkaan enää kouluun. Mutta kaipasin ystäviä, kaipasin jotain kenen kanssa puhua vauva asioita ja ihmistä ketä kiinnostaa samat asiat kuin itseäni. Valitettavasti minulla ei silloin ollut ketään joka olisi ollut samassa elämäntilanteessa. Emme omistaneet silloin edes tietokonetta, josta löytäisi vertaistukea keskustelupalstoilta, joten kirjasto oli kovassa käytössä. Nautimme kuitenkin Iidan kanssa arjesta ja tytön kasvaessa elämä vain helpottui. 
Teimme kaikkea yhdessä. Päivisin lähdimme keinumaan, koiran kanssa lenkille tai ajeltiin vaikka illaksi mummulaan. Samalla kun minä opetin Iidalle asioita, opetti hän minua. Hän kasvatti minusta äidin. Iida oli kaikessa mukana. Kävimme ystävillä ja pelailimme lautapelejä tai ystävät tulivat meille. Iida odotti heitä aina innoissaan kylään ja tykkäsi istua kaikkien sylissä vuoronperää. Ostelin paljon Iidalle ja itselleni vaatetta. Melkein joka kuussa hommasin itsellenikin jotakin uutta.

Iida aloitti hoidon ollessaan 1v2kk ja minä palasin opiskelemaan. Viikonloppuisin tuli käytyä jonkin verran viihteellä. Muistan kuinka odotin kovasti että Iida kasvaa ja pääsemme yhdessä kunnolla ostoksille ja viettämään päivää. En jotenkaan osannut elää hetkessä, vaan ajattelin liikaa tulevaa. Ensimmäiset pari vuotta taisikin mennä siihen, että aina odotin kumpa hän oppisi nyt sen ja tuon, jotta voitaisi tehdä sitä ja tätä. 
En pahemmin stressannut mistään mutta silti panikoin kun tyttö ei suostunut syömään kiinteitä yhtään alle 8 kuukauden iässä. Tarjosin ruokaa, mutta varmasti luovutin liian helpolla. En tiennyt mitään kikkoja, enkä keksinyt niitä itse. Puhuin aika vähän ystävilleni vauvan/lapseni asioista, jos he eivät niitä erikseen kysyneet. Onneksi ystävällen syntyi seuraavana vuonna vauva, niin puhuttavaa piisasi.

Kymmenen vuotta myöhemmin (aika tarkalleen) syntyi Hugo. Olin kerennyt täyttää muutama kuukausi aikaisemmin 31-vuotta. Osasin odottaa että vauvan syntymä tulee sekoittamaan pakkaa ja kunnolla. Osasin varautua että pari ensimmäistä viikkoa voivat olla aika hakemista. Tiesin että voisi olla mahdollista että vauva itkisi paljon. Olin varautunut siihen jo odotusaikana.
Ja hyvä niin, sillä Hugo oli todella itkuinen ensimmäiset 4 kuukautta. Välillä palasi muistot mieleen kymmenen vuoden takaa kun kanniskelin itkevää vauvaa. Mutta tällä kertaa minulla oli niin monta eri asentoa kokeiltavana, niin monta kikkaa ja älytön määrä mielikuvitusta ja ennen kaikkea sitä kokemusta. En turhautunut, vaan osasin toimia. En jännittänyt että toiminko väärin vaan toimin juuri niin kuin uskoin olevan parasta. Usein jostain jännästä asennosta tai tavasta löytyikin sitten apu. Vaikka vauva itki arki ei tuntunut puuduttavalta, en kaivannut pois kotoa.

Elin (elän vieläkin) vauvakuplassa ja toivoin joka ikinen sekunti että aika pysähtyisi. Että minun pieni ei kasvaisi niin nopeasti. Ikuistin kameralle tyyliin joka ikisen asennon, kuvasin joka ikisestä kulmasta, pidin niin paljon sylissä että hartiatkin menivät jumiin, enkä olisi siltikään raaskinut laskea ollenkaan pois sylistä. Iltaisin vain istuin ja tuijotin kuinka kaunis lapsi minulla onkaan. Kuinka kiitollinen olen että hän on siinä. Olen nauttinut tästä vauva-arjesta ihan alusta asti.

Olen mennyt, mutta vauva on aina ollut mukana. En kaipaa viihteelle lähtemistä sen sijaan ennemmin lähden ostoksille pieni mukanani. Ostelen lapsille vaikka ja mitä ja miltein joka ikinen kuukausi. Itselleni ostan jotakin pientä todella harvoin. Mikä onkaan ihanampaa kuin ostella lapsille kaikkea ja nähdä kuinka onnellisia he ovat saamistaan asioista. Siinähän saa tavallaan samalla itselleen, ainakin niin äärettömän hyvän mielen.

Olen kasvanut äitinä, saanut rutkasti varmuutta ja oppinut siten luottamaan omiin ratkaisuihini. Toisaalta taas tieto on lisännyt tuskaa ja pelkään välillä niin paljon menettäväni heistä jonkun. Huomaan että olisin todellakin tarvinnut kymmenen vuotta sitten vertsaistukea, jonkun jolla on tismalleen sama elämäntilanne. Ensimmäisen lapsen saaminen muuttaa elämän todella, muutos on suuri ja ihana. Se opettaa ja kasvattaa. Virheistä oppii ja niin se taitaa olla että ensimmäisen kohdalla harjoitellaan, heh. Näin ainakin omalla kohdallani.

Vaikka olenkin äitinä nyt erilainen kuin kymmenen vuotta sitten, ei minulla ole ollenkaan paha maku suussa menneestä. Koin tuolloin olevani hyvä äiti omalle tyttärelleni epävarmuudesta huolimatta. Olin äiti joka nautti omasta nuoruudesta, samalla rakastaen tytärtään enemmän kuin mitään muuta.

Millaista oli olla raskaana 20-vuotiaana ja 30-vuotiaana, käy kurkkaamassa postukseni Raskaana vuonna 2005 ja vuonna 2015.

Kommentit (30)

Tällaiset postaukset ovat kyllä mahtavia <3

Huomaan kanssa itse samaistuvani siihen kun olit 21v, koko ajan odottaa että kehittyy ja sitten voi tehdä sitä sun tätä, voi kumpa vain voisi elää hetkessä eikä jatkuvasti miettiä tulevaa <3

Ihana kirjoitus ❤️
Samaistuin niin paljon vaikka mulla ei näiden välissä vuosia ja kokemusta ole tullut niin paljon. Mulla katos myös oma järki ja olin ihan neuroottinen alkukuukausien aikana kaikista ohjeista ja kyllähän se kulutti, onneksi jossain vaiheessa uskalsin tehdä asioita niinkuin itestä tuntui hyvältä ja siitä sitten sai varmuuttakin lisää 🙂 Alman kanssa kaikki on ollut niin paljon rennompaa ja itseluottamusta on löytynyt huomattavasti enemmän. Ja miten sitä odotti että Ava kasvaa ja oppii asioita, nyt vaan toivon että Alma pysyisi pitkään vauvana enkä haluaisi sen oppivan enään yhtään mitään uutta 😀

Kiitos Cariina.❤
Niin se vaan menee että ensimmäisen kohdalla sitä teki kaiken juuri niin kuin "ohjeissa" oli ja sitten loi itselle turhia paineita ihan turhaan. Huomasin muutoksen jo siinäkin kun Lumi syntyi ja tein niin kuin itse näin parhaaksi. 🙂
Ja nyt ei todellakaan ole sellainen kiire kuin ensimmäisen kanssa oli. Aika vois vaan herkeks pysähtyä.:)

Voi miten hieno kirjoitus! <3 ihailen sinua siinä, että osaat kertoa ja tehdä havaintoja itsestäsi todella taitavasti..

Kiitos Såfin.♥
Tämmöisten tekeminen on kyllä kivaa ja on mukava hieman katsoa ajassa taaksepäin, kuinka sitä on kasvanut itse näinä vuosina. 🙂

Ihana kirjoitus ja kasvutarina! Jotain samoja fiiliksiä tunnistan hyvin itsessänikin tuosta äidiksi tulon tarinastasi, epävarmuutta ja asioiden kiirehtimistä, mutta kaiken aikaa onneksi oppii <3

Kiitos Terhi.♥
Parasta siinä onkin se että koko ajan oppii lisää ja sitä kautta epävarmuus alkaa muuttua varmuudeksi. 🙂

Ihana teksti ❤ Ja kyllähän sitä äitinä(kin) muuttuu elämän ja ajan myötä. Olin 20 kun esikoiseni syntyi ja varmasti monessa asiassa erilainen äiti kuin nyt vuosia (vuosikymmeniä 🙂 myöhemmin. Mutta jotkut asiat ovat myös tismalleen samanlaisia- esimerkiksi rakkaus omaa lasta kohtaan ❤ Mukavaa sunnuntaipäivää teille!

Kiitos.♥
Kyllä sitä on itsekin kasvanut näiden vuosien aikana valtavasti, mutta niin kuin sanoit, niin se rakkaus omaa lasta kohtaan on pysynyt samana.♥
Kiitos ja samoin sinne. 🙂

Oi, miten ihana postaus! Oli tosi kiva lukea tällaisia näkökulmia 🙂

Kiitos Anne.♥
Kiva vertailla kun on näin monta vuotta välissä. 🙂

Lyhyesti: Ihana kirjoitus!!! Jotenkin niin mahtavaa,että osaat nyt nauttia Hugon vauva-ajan joka sekunnista. Ensimmäisen kohdalla se äitiys on vielä hakemista, luonnollisesti. Ihanat te<3

Kiitos Ulla.♥
Kyllä, vaikka Hugo onkin ollut aika vaativa edellisiin verrattuna, niin olen niin nauttinut tästä.♥

Mieletön kymmenen vuotta <3
En tähänkään oikein voi sanoa muuta, kuin että sut jos joku on vaan niin luotu äidiksi <3

Niin on.♥
Kiitos Liisa ihanasta kommentista.♥

Näiden viimeisten kanssa sitä osaa olla niin paljon rennompi ja itsevarmempi. Ja nauttia todellakin joka hetkestä, kun tietää jo etukäteen kuinka nopeasti aika vieriikään. ♥

Kyllä, nyt toivoo että aika suunnilleen pysähtyisi. 😀 Ja kyllä tää rentous on juuri nyt parasta.

Kiva kirjoitus!!

Miulle tulee lasteni välillä se hiukan vajaa kolmen ja puolen vuoden ikäero, ja hiukan olen miettinyt, että olenko erilainen äiti tälle tulokkaalle kuin olin Ellulle. Eniten mietin, että osaanko ja jaksanko olla vauvallekin tarpeeksi läsnä kun siskokin vaatii omansa. Iiks!

Kiitos Minna.♥
Uskon että siellä lähtee sitten uusi arki sujumaan hyvin ja sitä osaa jakaa sen oman jaksamisen niin että molemmat saavat osansa.♥

Mustakin tuntuu että venlalle osaa olla ihan eritavalla äiti kuin mitä Lotalle osasi, vaikka välissä onkin vain vajaa pari vuotta. Tietysti myös nuo lapset ovat tosi erilaisia, mutta kyllä sitä vaan kasvaa äitinä ja ihmisenäkin niin paljon sen ensimmäisen lapsen mukana. Ja vertaistuki on kyllä tosi tärkeää missä tilanteessa tahansa. Minä onnekseni sainkin rakkaan ystävän Lotan kanssa samanikäisen pojan äidistä lasten ollessa vauvoja. Nyt olen kuitenkin kaivannut taas vertaistukea tähän nykyiseen tilanteeseen: kaksi lasta alle kahden vuoden ikäerolla. Onnekseni olenkin tutustunut hieman yhteen, jolla esikoinen Lotan ikäinen ja toinen hieman Venlaa nuorempi. Niin se vain on, ettei niitä asioita oikein täysin pysty ymmärtämään kuin saman kokenut, onneksi vertaistuen löytäminen on nykyään netin kautta melko helppoa, ainakin virtuaalisesti. 🙂

Kyllä se ensimmäinen opettaa olemaan äiti ja toisen kanssa meneekin jo sitten helpommin, vaikka toki lapsen luonnekkin vaikuttaa. 🙂
Ihanaa että olet löytänyt ihmisen joka samassa tilanteessa, kyllä se vertaistuki on silloin juuri parhaimmillaan. 🙂

Mä voin jotenkin samaistua näihin aatoksiin. Itseluottamuksen myötä sitä pystyy nauttimaan äitiydestäkin ihan eri tavalla, vaikka kaikki ei helpointa tietä menisikään 🙂

Kyllä juurikin niin, itseluottamus saa ihmeitä aikaan. 🙂 Nyt välillä on naurattanut se kuinka toimi silloin kymmenen vuotta sitten, nyt kun toimisi erilailla ja ainakin rennommalla otteella. 🙂

Kuinka paljon oikeasti mahtuukaan henkistä kasvua kymmeneen vuoteen! <3
Joskus tuntuu että esikoisen osa on oikeastaan aika rankka, ensin olla vanhempien "opettelukappaleena", sitten mahdollisesti raivata tietä perheen isoimpana 🙂

Saman näköisenä olet kyllä pysynyt, yhtä nuorekkaana ja hoikkana <3 🙂

Kyllä ihan valtavasti. 🙂 Ja esikoisen rooli ei ole kyllä mikään helppo (itsekin olen esikoinen).
Voi kiitos ihana Salla.♥

Helmin syntymästä seurasi koliikki, silloin ajattelin että olen huonoin mahdollinen äiti mitä maan päällä kantaa, kun en saanut lasta rauhoittumaan. Hennin syntymä puolestaan kasvatti itsevarmuutta äitinä ihan erilailla ja nykyään ymmärrän sen ettei vika ollut aijeminkaan itsessäni, Helmi vaan oli "erilainen" vauva. Mutta niinhän se on että äidiksi kasvetaan lapsen mukana. Oli kyllä hyvin avaiseva kirjoitus! <3

Nuo ajatukset käytiin kyllä meidän Iidankin kohdalla niin monta kertaa läpi. Sitä kun oikeasti luuli ettei van osaa kun toinen ei rauhoitu. Onneksi sitä on muiden kohdalla ollut jo erilailla. 🙂 Luottaa omiin juttuihin ja tapoihin.
Kiitos.♥

Kiitos Liina.♥
Se hetkessä eläminen on välillä niin vaikeeta. 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Terhi

Terhi

Blogia kirjoittaa kahdeksan lapsen äiti, jonka elämästä ei halauksia, rakkautta, vauhtia, meteliä, sosetta tai sotkua puutu. Lapset syntyneet 2005, 2009, 2010, 2013, 2015, 2018, 2020 ja 2022.

Tervetuloa mukaan!

Voit ottaa yhteyttä myös sähköpostilla
aitijamelukylanlapset@gmail.com

Arkisto

X