Luopumisen tuskaa

Teksti

Nehän on vaan tavaroita! Miksi niistä luopuminen on sitten niin vaikeaa? Miksi se tuntuu niin pahalta, vaikka tiedät että niitä saa aina uusia? No ehkä siksi, että ne kantavat mukanaan tarinoita, monia sellaisia. Niitä hyviä, että huonoja.

Eilen pakkailin vauva tavaroita pois. Ne ovat lähdössä uuteen kotiin, kotiin jonne odotetaan pientä vauvaa syntyväksi kesän lopulla. Siinä pakkaillessa muistin niin paljon asioita. Hymyilin ja samalla kyynel vierähti poskelleni. Ihan kuin olisin ollut kärpäsenä katossa ja elänyt niitä hetkiä uudelleen. Iho meni kananlihalle ja samalla tunsin kuinka jokin pisti sydämessä ja jouduin lopettamaan hetkeksi. Miestäni naurattaa minun reagointini, mutta olen aina ollut sellainen, että muistot palaavat mieleen jonkin tietyn vaatteen, tavaran tai esineen kautta. Koen pahan luokan luopumisen tuskaa.

Ja kyllä tirautin kyyneleen kun pakkasin rintapumpun kassiin. Muistin kuinka sen avulla on koitettu selvitä rintatulehduksista, pumpattu alkumaidot pois, jotta pieni saisi syötyä paremmin jottei suihkutissini suihkisi maitoa hullulla paineella. Kuinka pumppasin suurinpia maitoja pois pakkaantuvista rinnoista kun imetys ei onnistunutkaan Lumin kohdalla. Kuinka monta muistoa voi liittää yhteen rintapumppuun?

Tai entäs sitteri. Muistan kun lähdimme Ainon kanssa kotio sairaalasta ja tajusin, ettemme pärjäisi millään ilman. Kuinka ajoimme suoraan sairaalasta kauppaan ja kävimme ostamassa sitterin. Kuinka peitin kaukaloa harsolla, kuin suojellakseni pientä pöpöiltä. Kuinka käärin sekä Ainon että myöhemmin Hugon vilttiin ja laitoin sitteriin tuhisemaan. Kuinka monet kerrat siinä on pientä keikuteltu ja maisteltu ne ensimmäiset soseet ja nähty mitä muikeimmat ilmeet.

Puisen leikkikaaren kohdalla taas muistin kuinka innoissaan Hugo siitä oli. Kuinka hän ekoilla kerroilla hapuili reunoilla olevia pyöriviä osia, kuinka hän huitoi ja yritti tavoitella roikkuvia leluja, kuinka hän viimein yltti niihin käyttäen jalkoja apunaan. Kuinka hän sen ansiosta viihtyi edes hetken lattialla. Se on vain leikkikaari, emmekä tee sillä enää mitään, mutta silti sen nähdessä muistan kaikki nuo hetket. Tai entäs kaukalo, siinä on kannettu kotiin ne suloiset ja kultaakin kalliimmat kääröt. Niin pienet ja hentoiset. Kuinka he ovat olleet niin onnettomia kaukaloon laitettaessa. Kuinka kaukaloa on heijattu parkkipaikoilla ja pysäkeillä monet kerrat, jotta pieni nukahtaisi uudelleen. Tai vaatteet, joissa jokaisessa elää tuhoton määrä muistoja. Kuinka niistä voi melkein edelleen haistaa vauvan tuoksun (=puklun, heh). Vaunut ovat vielä hetken käytössä, mutta ihan pian niille olisi löydettävä uusi koti, uusi kuski ja matkustaja.

Tiedän ettei muistot häviä mihinkään vaikka nuo vaihtavatkin omistajaa. Luopumisen tuskaa pahentaa vielä se ettei tuollaiset tavarat ole tämän jälkeen enää osa arkeamme, etten enää kompastele yön pimeydessä sitterin kantonaruun tai leikkikaareen, etten enää kanna sairaalasta kotio kaukalossa pientä kääröä, etten enää pue niihin pieniin pehmoisiin vaatteisiin maailman tärkeintä pientä. Se tuntuu pahalta, todella pahalta.

Olen elänyt niin kauan arkea, johon kuuluu pieniä ihmisiä. Parin vuoden välein olen saanut aloittaa alusta, kasvattaa pientä elämää ja nähdä kehityksen. Se on asia jota todella rakastan. Nyt en voi käsittää että se aika alkaa olla takana päin. Tämä on pitkä prosessi, josta tulen selviämään ehkä jotenkuten, jos ollenkaan. Tavaroista luopuminen käynnistää tämän prosessin ja jos se nyt on näin vaikeaa, niin en halua edes ajatella jatkoa. Pakko se on kuitenkin koittaa tarpoa tässä upottavan tuntuisessa suossa. Voihan se olla että elämä yllättää ja pääsen tämän kaiken kokemaan uudestaan, mistä sitä koskaan tietää.

Kellään vastaavia ajatuksia?

Kommentit

30 kommenttia

Se on kyllä kamalaa ja niin vaikeaa. 🙁 Välillä' tuntuu etten pysty vielä, mutta pakko se kai on uskoa että muistan kaiken ilman niitäkin.
Nauti paljon, mä näutin koko Hugon odotuksen ja nyt tämän vauva ajan.♥
Kiitos tsempeistä ja sitä samaa sinne, kun tämä aika tulee vastaan.♥

Kuulostaa hyvin tutulta. Meillä on kolme lasta ja kolmannen synnyttyä aloin välittömästi haaveilemaan neljännestä. Synnäriltä lähtiessä itkeskelin että enkö koskaan enää tänne pääse. Haaveilin ja haaveilin…annoimme jopa luvan neljännelle tulla vaikka oli päätetty ja julistettu että kolmas on viimeinen…mutta enpä tullutkaan raskaaksi enää.
Samoihin aikoihin minulla alkoi olla todella rankkaa lasten kanssa koska kolmas on ollut haastavampi lapsi ja hirmuisen kiinni minussa. Minua on säälittänyt todella paljon isommat lapsemme jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Lapsi on myös temperamenttinen, aivan erilainen kuin kaksi ensimmäistämme. Yhtä rakkaita kaikki tietenkin mutta pikku hiljaa kolmannen täytettyä 2 vuotta huomasin että alan viihtymään oikein hyvin näin. Miten pystynkään keskittymään isompiin paremmin (ja kaikkiin kolmeen) ja nauttimaan siitä mitä voimmekaan kaikki tehdä yhdessä kun vauvaa ei enää perheessämme ole.
Nyt kun kuopus on kolme niin vieläkin haikailen silti kauniiden raskaus- ja vauvamuistojen perään mutta vain hyvällä tavalla ja tiedän etten enää vauvaa halua oikeasti. Muistot ovat kauniita, sain kokea ihanat raskaudet sekä synnytykset ja olen siitä kiitollinen. Kaikki voisi olla toisinkin, asiat eivät aina mene hyvin raskaudessa, synnytyksessä jne. Minulla on kolme ihanaa lasta joille haluan olla äiti♡
Tsemppiä kovasti näiden tunteiden kanssa painiskeluun sinulle, tiedän tasan mistä puhut. Olen niin monet kyyneleet vuodattanut asian suhteen mutta nyt koen että asiat menivät juuri niinkuin pitikin. Olen onnellinen meidän perheestä…ja kuten sanoinkin, äärimmäisen kiitollinen!

Kiitos kun jaoit tarinasi.♡♡
Toivon että minunkin kohdalla kävisi niin että yhtäkkiä vain tajuan että näin on hyvä. 🙂
Täälläkin ollaan niin kiitollisia siitä, että olen saanut kokea monta odotusta, synnytystä sekä vauva-aikaa.♡ Ja nyt saan seurata heidän kasvamista aikuisiksi.

Hui, kuinka tulvahti muistot mieleen kirjoituksestasi! Ja samoista ajatuksista on sentään liki 20v!! Pinnasängystä luopuminen oli kans oma juttunsa…
Mutta arki muuttaa muotoaan ja elämä tuo koko ajan uusia "viimeisiä" kertoja.
Olen seurannut blogiasi noin vuoden ajan, kiinnostuin suurperheen elämisestä tässä ajassa. Itselläni kuusi lasta, joista nuorinkin jo parikymppinen. Ajatuksesi ovat niin paljon samat kuin itselläni. Nyt tuli ekaa kertaa kommentoitua päivän kunniaksi, kun oli myös eka kerta kun tähän perheeseen ei tuotu koulusta todistusta v.92 jälkeen!

Kiva kun kommentoit.♡
Eli taitaa olla itselläni sama edessä ja haikailen vähän aina tämän ajan perään. En taida edes ajatella pinnasängystä luopumista..se kun on ollut jatkuvassa käytössä jo yli 7 vuotta. 😀
Varmasti hieman outoa kun todistusta ei nyt tuotukaan kotiin. 🙂

Minulla ei jostain tavaroista tuottanut tuskaa luopua ja jostain tuotti. Lähes kaikesta ollaan kuitenkin luovuttu, sillä osa tavaroista todettiin meidän perheelle hyödyttömiksi ja osa lähti kiertoon sukulaisille. Jotkut tavarat löytyvät vielä tiensä meillekin jossain vaiheessa toivottavasti uudelleen 🙂

Tsemppiä uuden ajan hyväksymiseen! 🙂 Kyllä se aika viimeistään tulee sitten takaisin, kun alat saamaan lapsen lapsia. Mutta tässä välissä sinulla on aikaa toteuttaa omia muita unelmia! <3

Täällä vähän sama, osaan tavaroista tullut vain sellainen tunneside, että niistä luopuminen on ollut vaikeampaa. Mutta kiva kun sitten aikanaan osa palaa teille takaisin.♡

Kiitos, sitä tässä tarvitaan.♡ Vaikeaa se tulee olemaan, mutta joskus se on kuitenkin edessä.

Voi Terhi, niin tuttuja ajatuksia ja tunteita ❤ Niitä käyn melkein päivittäin läpi edelleen vaikka tuo kuopus on kohta kaksi ja seitsemän hengen perheessä täälläkin touhua riittää. Mukavia hetkiä sinne Hugon ja muiden lasten kanssa- onhan se Hugo vielä kuitenkin vauva ❤❤❤

Helpottaa kyllä kun Hugo on vielä vauva, mutta sen kasvun tajusi kunnolla kun näki kuinka paljon tavaroita on ihan pikkuvauva-ajalta pistänyt syrjään.?
Luulen että haikailen itsekin vielä tuossa vaiheessa kun Hugo lähentelee kahta. Tuskin tää loppuu koskaan. Tsemppiä myös sinne.♡♡

Kyllä nämä ovat niin tuttuja fiiliksiä <3 Minä en esikoisen kanssa pystynyt edes heittämään pois mitään pilalle menneitä vaatteita vaan pakkasin ne kaikki laatikoihin. Vasta kun kuopuksen tarpeisiin kaivoin vaatteita esille, pystyin luopumaan niistä rikkinäisistä tai tahriintuneista. En tiedä liittykö se hormooneihin vai mihin, mutta nämä vauva-ajan tavarat herättävät kyllä voimakkaita tunteita 🙂

Tiedätkö mitä? Mulla on menny juuri ihan samoin. 🙂 Mut sitten on ne tietyt jota ei vaan voi heittää pois tai laittaa kiertoon. Niisssä se tunne vaan säilyy ajan mukana.♡♡

Voi voi en halua edes ajatella tuota aikaa tulevaa..kamalaa? piti jo tirauttaaa täällä..

On tää kyllä ihan kamalaa. ? En tiiä miten tuun tästä koskaan selviytyyn.

Kuitenkin teille syntyy vielä iltatähti. 😉

Koskaan en sano että ei koskaan, mutta tällä hetkellä näyttää siltä että ei ole tulossa.

Mä niin tiedän nuo ajatukset ja tunteet! Meillä on erona se, että vuodatellaan kyyneleitä miehen kanssa kilpaa. Ehkä tästä vielä joskus selvitään!

Ehkä se joskus helpottaa. Tsemppiä.♡♡ Olis niin kaameeta jos tää tunne ei koskaan loppuis.

Voi ei, kuulostaa kyllä niin tutulta 🙁 Musta on myös ihan kamalaa antaa pois kaikkia Emilyn ja Evelynin vaatteita ja suurimman osan olenkin säästänyt, vaikka mies tosiaan on sitä mieltä, että meidän lapsiluku oli tässä 😀

Itsekkään en niitä oikeastaan siksi säästele, että ne vielä joskus menisivät kolmannelle. Niissä vaatteissa vain elää niin monia hyviä muistoja, ettn millään raaski luopua niistä <3

Kamalaa kuinka nopeesti nuo meidän pikkuiset kasvavat <3

Mistä sitä tietää jos joskus saatte vielä lisää lapsia. Teillä on hyvin aikaa. 🙂 Itse olen päättänyt jo ajat sitten, että kun olen tietyn ikäinen niin lapsia ei enää tehdä ja se ikä lähenee kovaa kyytiä. 😀

No sepä se, kun niissä vaatteissa on tuhoton määrä muistoja, tunteita ja (muka vielä) vauvantuoksua.♡♡

Mä en käsitä millä pikakelauksella tämä aika on mennyt. Ihanat murut lähenee jo 10kk ikää.♡♡ En kestä!

Haha no niimpä, mulla täysin sama juttu. Olen myös päättänyt, että ennen 30-v on tultava kaikki lapset Sen jälkeen en enään tee. On mulla onneksi vielä aikaa 😀

Vauvan tuoksu on ihana♡♡♡

Niimpä!Kohta meidän vauvat on jo taaperoita :'( nyyh.

Hih. 🙂 Se on hyvä olla joku takaraja.
Sen tuoksun kun saisi purkitettua.♥ Niin äkkiä on nämäkin pienet kasvaneet.

Voi apua miten liikuttava teksti! Ihan samanlaisia tunteita täälläkin. Vaikka pienin on vasta 2kk ja tarkoitus on neljättäkin yrittää joskus vuosien päästä. Hassua miten joistakim vaatteista/ tarvikkeista jää niin paljon muistoja <3 -miljama

Kiitos.♡ Kyllä siinä kyynel tuli silmään niitä pakkaillessa ja tätä kirjoittaessa.
Se on kyllä ihme kuinka paljon muistoja niihin voikaan jäädä. 🙂
Ihanaa jos pääset kokemaan tuon ihanuuden vielä kerran elämässä. Mutta nyt saat ennen sitä nauttia arjesta johon kuuluu vielä ihan pieni vauva.♡♡

Voi ei, ihan kyynel tuli silmään tätä lukiessa. Sä oot niin ihana♡ Älä koskaan sano ei koskaan, voihan se olla että miehelles iskee joku järjetön vauvakuume ja teette vielä kolme 😀

Kiitos Nea.♥ Itku tässä pääsi itselläkin.
Heh, mistä sitä koskaan tietää jos vielä joskus. 🙂

Ihania muistoja. Onneksi niitä ei mikään vie pois ja aina on valokuvia <3

Onneksi on myös ne kuvat ja niitä on onneksi tullut otettua paljon.♥

Kävin itse luopumisen tuskan läpi jo toisen lapsen kohdalla. Meistä tuntui että kaksi on just hyvä, vielä kun saimme tytön ja pojan. Perheemme tuntui kokonaiselta. Itse aloin työstää asiaa heti laitoksella ja yritin nauttia sielä mahdollisuuksien mukaan pienestä nyytistä sillä ajatuksella että koskaan en sinne palaa.. myin kaikki lasten pieneksi jääneet vaatteet sitä mukaan kun niitä tuli.
Meille kuitenkin oli tarkoitettu toisenlainen tie kulkea ja niinpä täysin yllättäen ehkäisystä huolimatta meille ilmoitti pieni jälleen tulostaan. Kuopus oli tuolloin muutaman kuukauden. Ajatukset sai kääntää täysin päälaelleen. Tätä onnea kesti rv17 jolloin pikkuisestamme tulikin kaunis suojelusenkeli sisarilleen. Sydän vain pysähtyi. Yhtäkkiä perheemme ei tuntunutkaan kokonaiselta sen kahdenkaan kanssa vaan nyt siinä oli iso aukko. Yritimme kuitenkin jatkaa tavallaan siitä mihin ennen enkeliä jäimme, toki paljon rikkinäisempänä ja haavoittuvaisina. Luopumisen tuska oli entistä voimakkaampi mutta sitä työstin jälleen. Reilu vuosi menetyksestä saimme samanlaisen yllätyksen, tosin nyt raskaus on himpun yli puolivälin ja ainakin vielä kaikki hyvin <3 (Tässä kohtaa on todettava että e-pillerit ei mun kropalle toimi). Nyt sitten taas ostetaan vauvalle kaikki mistä kuopuksen kohdalla haikeudella luovuin ;D

Kiitos kun kerroit tarinasi.♡ Ihan kyyneleet nousi silmään tätä lukiessa.
On varmasti jäänyt niin suuri aukko pienen enkelivauvan takia. 🙁 Varsinkin kun raskaus oli edennyt jo noin pitkälle.
Mutta ihana yllätys iskikin uudestaan.♡ Joskus se elämä päättää toisin. Toivotan teille oikein ihanaa vauvan odotusta ja sitä että tällä kertaa saatte pienen syliin asti.♡

Tuo on oikeasti niin kamalaa. Mä oon ihan samanlainen, Nuutin jälkeen itkin varmaan koko sen ajan mitä pakkailin vauva vaatteita pois. Miten se voikaan olla niin vaikeaa. Sitä suuremmalla syyllä yritän nyt nauttia kaikesta tästä, kun vielä on siihen tämä yksi mahdollisuus<3

Tsemppiä sulle ihana<3

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä