äiti ja melukylän lapset - Banneri

Ihan kohta, vain viikko siihen kun pieni Hugo täyttää vuoden. Kohta ei ole enää vauvaa, vaan pienen pieni taapero. En jotenkaan voi uskoa, että vuosi on kohta takana. Ihana vuosi tämä on ollutkin ja olen todella koittanut ottaa tästä vauvavuodesta ihan kaiken irti. Nukkunut monet yöt tuhiseva vauva kainalossa, tuijottanut vain pientä nukkuvaa lasta joka on jotain niin uskomattoman kaunista, kantanut, imettänyt ja pitänyt lähellä, koittanut saada toisen olon paremmaksi, suukotellut pieniä käsiä, varpaita ja poskia, tuntenut kuinka pieni painautuu rintaa vasten ja kuuntelee sydämeni lyöntejä viimein nukahtaen. Valvotut yötkään ei ole tuntunut missään, sillä olen elänyt jossain superpaksussa vauvakuplassa jota väsymys ei ole puhkaissut.

Vauvavuosi alkaa pian olla taputeltu ja sen myötä olen hankkiutunut eroon myös vauvavuoden tarvikkeista. Nyt viimeisimpänä vaunuista. Siis kyllä voi kirpaista vaunujen myyminen. Ei minulla ensimmäisten lasten kohdalla ollut tätä ongelmaa mutta nyt viimeis(t)en kanssa, Eikö meiltä enää koskaan löydy omaa pientä vauvaa jota lykkiä vaunuissa? Lapsenlapsetko vasta seuraavia? Miten muka maltan odottaa? Miten ikinä selviän tästä tämän vauvakuumeen kanssa? Joka puolelta kuulee vauva uutisia ja aina niiden kuuleminen on ihanaa. Osaan olla onnellinen toisten puolesta, onhan ne upeita uutisia. Sitten on ihanat blogit, joiden kautta pääsee seuraamaan toisten odotusta ja vauva-arkea. Se ehkä hieman hellittää tätä tunnetta. Voin kyllä jo kuvitella kuinka sekoan kun joku lapsistani joskus kertoo vauva uutisia. Noh, koitan silloin hillitä itseni.

Tästä vauvavuodesta minulla on erittäin hyvät fiilikset. Se on oikeasti tuntunut vauvavuodelta. Aika samanlaiselta kuin kymmenen vuotta sitten kun sain esikoisen. Olen valvonut öisin ja vauva-aika on ollut välillä haastava kaikkine kantamisineen ja refluksin kanssa selviten. Erona se, että nyt oli enemmän kokemusta ja vähemmän panikointia kaikesta mahdollisesta. Kolme muuta välissä ovat olleet niin helppoja, ettei valvottuja öitä heistä yhteensä ole kuin parin kuukauden ajan ja he ovat itkeneet oikeastaan vain nälkää.

Nyt sitten suunnitellaan jo kovasti Hugon yksivuotis syntymäpäiviä ja valokuvia, jotka olisi tarkoitus räpsiä itse. Vastahan suunnittelin ristiäisiä! Tietty visio on jo valmiina, toivon vain että toteutus onnsituu hyvin. Itku ihan varmasti pääsee kun onnittelulaulu raikaa pienelle rakkaalle. Tämä on minulle iso pala, johon olen koittanut valmistautua jo pisemmän aikaa. En kuitenkaan onnistunut siinä täysin. Moni helpottuu siitä että vauvavuosi on ohi ja onhan taaperoiden kanssa elämä niin ihanaa. Mutta omalla kohdalla tämä on yhden aikakauden loppu, ovi takana sulkeutuu ja se kirpaisee. Siksi se on tällä kertaa todella vaikeaa. Vai täytyykö se ovi takana sulkea kokonaan vai voiko sen jättää vähän raolleen? Niin kuin tein viimeksi Ainon kohdalla.



En vain vielä ole ihan sisäistänyt etten enää saisi odottaa ja jännittää sitä plussan piirtymistä tikkuun, raskauden onnea ja jännitystä, synnytystä ja ensihetkiä. Älä koskaan sano ei koskaan, niinhän olen ennenkin sanonut, sillä niin monta kertaa olen sanani ottanut takaisin, mutta nyt toistaiseksi meidän perhe on nyt tässä. Voihan se olla, että maailmankirjat menee ihan sekaisin, lehmät alkaa lentää, kalat selviää kuivalla maalla, kraanavedessä on jotain outoa ja mieheni alkaa houria, että pakko saada vielä se yksi lapsi. Epätodennäköistä muttei täysin mahdotonta. Hmmm taidan siis jättää sen oven vielä pikkuisen auki.

Kommentit (26)

Toiset ne on vaan luotu äideiksi ? Mäkin lukeudun niihin ihmisiin, jotka tavallaan voisi pissata plussaa joka päivä, olla raskaana 24/7/52, synnyttää milloin vain ja nuuhkutella vauvaa lopun elämäänsä ?

Ihana postaus ♡ Sä olet kyllä tollanen joka on luotu äidiksi, jos niin voi sanoa 🙂

Kiitos Nea niin ihanasta kommentista.♥

Aiva ihana postaus 🙂 ja tuo kuva on kyllä nii huippu 😀 ihana perhe.

Kiitos Riikka.♡♡
Hih, meillä tosiaan mennyt niin miten noissa kuplissa lukee. 😀 Niin se mieli vain muuttuu ja nyt se ovi on jätetty suoraan hieman raolleen.

Oi voi, pidä ihmeessä ovi auki!!! 😉 Mä oon kans muka niin varma että kolme lasta todellakin riittää..mutta aina välillä mietin että minkähänlainen vauvakuume on viiden vuoden päästä:D
Ihana Hugo, ja koko perhe <3 Ja toi viimenen kuva!:D

Pidän kyllä. 😀
No sepä se..elämässä kun voi tapahtua mitä vaan. 🙂

Hihii. Oli pakko laittaa tuohon kuvaan se miten ne asiat meni. Sitä on huomaamatta se mieli aina muuttunut.

Kyllähän se iltatähti pitää pyöräyttää siinä vaiheessa, kun kuopus menee kouluun. 🙂

Saa nähdä. 🙂 Se kuitenkin ylittää takarajan jonka olen itselleni asettanut. Sen jälkeen en ole ajatellut enää lapsia saada. 😀

Voi miten koskettava postaus. ♡ Vaikka meidän vauva, kolmas ja ehdottomasti viimeinen, on vasta sen 4kk vanha, voin hyvin samaistua tunteisiisi. Nyt jo haikeudella ajattelen, että tämä on viimeinen vauvani ikinä. Vielä voin kuitenkin vauva-ajasta nauttia ja ensimmäistä kertaa osaankin nauttia oikeasti siitä. 🙂

Kiitos Anna.♡♡
Siellä on vielä niin ihana pikkuinen ja vauva-arkea on kivasti jäljellä. ♡ Mutta haikeaahan se on kun viimeistä kertaa pääsee tuon kaiken kokemaan.

Ihana Hugo, pian jo vuoden! <3
Vauvavuosi menee kyllä niin hujauksessa ohi, vaikka siitä kuinka koittaa ottaa kaiken irti.
Jotenkin niin ristiriitaista, ihanaa kun näkee että lapsi kasvaa ja kehittyy, mutta silti siitä omasta vauvasta ei tahdo päästää irti. Silti he kasvavat!

Minäkin olen alkanut haikailla Sennin vauva-aikaa, vaikkei se kovin helppo ollutkaan. Jotenkin niin epätodellisen tuntuista, että hän on jo kolme ja aloittu juuri päivähoidon, minun vauvani!

Minäkin olen sanonut, että ei koskaan, mutten enää olekaan varma. Ehkä se ovi on ihan hyvä jättää raolleen, edes oman mielenrauhan vuoksi. 🙂

Jään taas malttamattomana odottomaan, millaisen kakun mahdat loihtia tällä kertaa. 🙂

No niinpä, ihan järkyttävän nopeeta tämä aika juoksee, yhyy. Ja on niin ihana seurata Hugon kasvua ja kehitystä.♡♡ Mutta onko niiden pakko kasvaa niin nopeaan? Sennikin jo niin reipas iso tyttö.

Taitaa se aina jossain vaiheessa iskeä meille kaikille ja haikaillaan vauva-ajan perään.♡ Sillä se ovi on hyvä pitää raollaan..ja elämässä voi tapahtua vaikka mitä. 🙂

Hih. Mä jo hieman malttamattomana odotan että pääsen tekemään kakkua. Ja samalla hieman jännitän sitä, että onnistuuko se niin miten olen ajatellut. 😀

Todella kiva postaus!!:) Meillä taitaa olla sinänsä sama tilanne sen suhteen että puhe on ollut että meidän lapset on nyt tässä, poika ja tyttö, niin sopiva meille. Mutta koko ajan vauvan kasvaessa yhä haikemmalta tuntuu että viimeisiä kertojako saan nuuskia omaa pientä vauvaa, eikö enää ikinä ole sitä odottamisen jännitystä ja kaikkia hetkiä ihan pienen kanssa. Mutta nyt on niin hyvä. Taidan silti minäkin jättää oven pikkuisen raolleen, koska niinkuin sanoit koskaan ei saa sanoa ei koskaan.:)

Kiitos Meri.♡♡
Jotenkin se ehdoton ei koskaan tekisi tästä varmasti vieläkin vaikeampaa. Siellä onneksi vielä pikkuinen tuhisija ja vauva-arkea hyvin jäljellä. ♡♡ Ja kyllä se ovi kannattaa pitää hieman raollaan. 🙂

Hauska tuo viimeinen kuva! Voin kyllä samaistua noihin ajatuksiin. Yhä vieläkin yritän imeä jokaisen kuopuksen kanssa vietetyn hetken muistiin, sillä hän kasvaa ihan liian nopeasti.

Hih, kiitos Nanna.♡♡ Näin se meillä on mennyt. 😀
He kyllä kasvavat aivan liian nopeaan. :/

Kiitos tästä ihanasta kirjoituksesta!
Niin kovin tuttua, jaan ajatuksesi täysin!
Meillä on kolme lasta, nuorin alle vuoden. Aina olen muka tiennyt, että haluaisin, toivoisin, jos vain mahdollista, kolme lasta, mutta nuorimman synnyttyä, en enää olekaan varma. Nyt vasta kova vauvakuume onkin… Mutta onhan meidän perhe nyt kasassa, eikö olekin. En olisi ikinä uskonut tällaisia ajatuksia ja tunteita, onko vain haikeutta vai mitä. Meillä kuopus vielä todella helppo ollut tähän asti, joten kyllähän tällaisia vauvoja toivoisi vaikka kuinka. Ihanaa tuhinaa ym. miten niitä ilman voisi elää. Ja miten ikinä voisi alkaa luopua juurikin vaunuista ym. vauvajutuista. Todellakin koitan kans nauttia vauvasta, eikä väsymyskään haittaa (vaikkei vauva tosiaan kauheasti valvotakaan). Ihana blogi Sinulla, kiitos!!

Kiitos ihanasta kommentista.♡♡
On se ihmisen mieli kumma kuinka se näin muuttuu vaikka olisi kuinka varma asiasta. Ja se kun tietää että nyt olisi viimeinen kerta niin tuntuu jopa hieman ahdistavalta. Sitä kyllä nauttii ihan täysillä mutta samalla taustalla on jatkuvasti pieni haikeus. Siksi on hyvä jättää se ovi raolleen. 🙂

Ihanaa vauva-arkea sinne.♡♡ Meillä se on jo ihan loppusuoralla, yhyyy.

Ihana postaus 😀 Laittoi kyllä hymyilemään tuo koko lapsikatras yhdessä kuvassa noiden selitysten kera <3 Hihii..

Kiitos Såfin.♡
Juu selitykset kertoo miten se homma niin kuin oikeasti meni. 😀

Tuo kuva kertoo kyllä juuri niin kuin on tapahtunut. Heh… 🙂
Äkkiä ne vauvat vain aina kasvaa vaikka niitä tekisi kymmenen ja se on yksi hurahdus kun isommat alkaa lentämään pesästä. ♥ Kohta huomataan että saadaan alkaa järjestämään jo rippijuhlia ja lakkiaisia. 🙂
Tehdään hei ne neljänkympin iltatähdet niin saa aloittaa vielä kerran alusta. 😀

Hih no niinhän se meni. 😀
No niin ne kasvaa ja sekin on kivaa mut vois ne olla vauvoja vähän pisempään. 😀

Joo ihan kamalaa..justhan ne leikki pienenä hiekkalaatikolla ja nyt jo näin isoja.

Ehhei..mulla on takaraja ja siitä pidetään kiinni. 🙂 Nelikymppisenä en enää lapsia tee..mun raja on pikkuisen alempi. 😀

Melko samantapaisia ajatuksia täälläkin. Mulle piti riittää yks lapsi, mutta aloin haluta toista kun yksin on yksinäistä. Kaksi on meidän luku, ajattelin. Ja nyt niitä on kolme. En sano ei koskaan, vaikka järki sanoo, että ei yhtään lasta enää meidän taloon! Tiedätkö, mulla on varmaan ikuinen vauvakuume, mutta ei lapsikuume 😀

Hih, niin se mieli voi muuttua.♡
Mulla taitaa olla ne ihan molemmat..siks tää onkin niin paha. 😀

Hih, juuri näin Taru. 😀
Olis kyllä huippua kun joskus pääsisin sinne kätilökouluun ja valmistuttua saisi toimia kätilönä niin saisi hyvää hoitoa tähän jatkuvaan vauva/raskaus/synnytys kuumeeseen. 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Terhi

Terhi

Blogia kirjoittaa kahdeksan lapsen äiti, jonka elämästä ei halauksia, rakkautta, vauhtia, meteliä, sosetta tai sotkua puutu. Lapset syntyneet 2005, 2009, 2010, 2013, 2015, 2018, 2020 ja 2022.

Tervetuloa mukaan!

Voit ottaa yhteyttä myös sähköpostilla
aitijamelukylanlapset@gmail.com

Arkisto

X