Milloin kääntyä pois?

Teksti Eveliina

Koin kerran todella hulppeat treffit, jotka päätyivät korkin poksauttamiseen satojen eurojen samppanjapullosta. Mukava mies oli nähnyt vaivaa, kuluissa säästelemättä. Nyt iltaa muistellessani, sydämeni ei kuitenkaan pamppaile.

Kävin viime maaliskuussa toisen mukavan miehen kanssa treffeillä Dubaissa. Maailman korkeimman rakennuksen edustalla kohoava vesiputous-show oli musiikkeineen ja valoineen hieno miljöö ensitapaamiselle, mutta sisälläni ei nyt liikahda mitää, kun palaan takaisin visuaalisesti hienoon hetkeen.

Eräillä kesäisillä deiteillä Bentleyn vaalea nahka tuntui varsin miellyttävältä reittä vasten, eikä Arttu Wiskarin huikea keikka ja sen jälkeinen artistin tapaaminen ollut yhtään hullumpi veto sen kertaiselta treffikumppaniltani. Kun Wiskari kuitenkin lauloi; ”…toivon että oisit tullu takas, sanoisit mulle rakas, mä sinua niin tarvitsen…” poskellani vieri liikutuksen kyynel aivan toisen miehen ansiosta.

Upeita elämyksiä ja ihmisiä kaikki edellä mainitut, mutta kun illalla hyppään yksin sänkyyni ja haluan palata takaisin jonkun miehen minulle tuottamaan ihanaan hetkeen, en ole Dubaissa, kättele Wiskaria tai juo samppanjaa. Hyppään mielessäni kylmän sängyn sijaan takaisin parhaan ystäväni auton kyytiin, mitä seurasi aina parin sekunnin mittainen, mieleeni painunut hetki. Vaikka ystäväni olisi joutunut odottamaan minua tai vaikka olisimme olleet jo myöhässä määränpäästämme, välittömän kytkimen nostamisen sijaan, mies käytti aina samanlaiset pari sanatonta sekunttia katsomalla kasvojani. Sitten hän käänsi päänsä pois, hymyillen samalla niin, että tunsin olevani hänen silmissään maailman kaunein ja ihanin. Pieni arkinen asia, mikä saa sisälläni kaiken kääntymään ylösalaisin, sydämeni pamppailemaan ja silmäni nyt kostumaan.

Valitettavasti elämää ei voi riiputtaa vain lyhyiden onnenhetkien varassa. Olen sallinut itseäni kohdeltavan aivan liian huonosti, aivan liian pitkään, kun olen yrittänyt juosta niiden pienten sekunttien perässä, näkemättä kokonaiskuvaa. Hyvät hetket vakuuttivat minut toisen täydellisyydestä niin suuresti, että olen jättänyt huomiotta kymmeniä minulle tehtyjä ohareita, päivien pahaa mieltä ja  yhä uudestaan tuotettuja pettymyksiä. Ihmissuhteet vaativat tietysti kompromisseja, mutta nyt tuntuu, että onnellisten hetkien hinta on liian kova.  Mun vain on todella vaikeaa lopettaa perässä kulkeminen, kun seurattava ei käske lopettamaan, muttei kuitenkaan ihan anna ottaa kiinni.

Yritin sinnikkään pitkään vakuuttaa miestä siitä, että minä olen hänelle täydellinen kumppani. Vaikka lopputulos ei ollut tavoittelemani, en koe haaskanneeni aikaa. Opin, ettei kahden ihmisen välissä ole muille tilaa, ellei toinen tee tilaa ja ymmärsin, että siinä kohdassa on aika kääntyä pois.

Kommentit

12 kommenttia
Eveliina

Kiitos.
Asuvat siellä kyllä.

Avatar

Todella hyvä teksti – taas. Sanoit tosi osuvasti, että on vaikeaa, ”kun seurattava ei käske lopettamaan, muttei kuitenkaan ihan anna ottaa kiinni.” Toisaalta jokainen ansaitsee sen, että kumppani todella oikeasti haluaa olla parisuhteessa ja myös sanoa sen ääneen <3
Ihana biisi… "Valot pimeyksien reunoilla ovat harvassa, mutta olemassa" Mäkin olen kuunnellut sitä paljon

Avatar

“Someone can be madly in love with you and still not be ready.
They can love you in a way you have never been loved and still not join you on the bridge.
And whatever their reasons you must leave. Because you never ever have to inspire anyone to meet you on the bridge.
You never ever have to convince someone to do the work to be ready. There is more extraordinary love, more love that you have never seen, out here in this wide and wild universe.
And there is the love that will be ready.”

― Nayyirah Waheed

Avatar

Mutta kun se tuntuu musta aina yhtä nololta. Miten mä panostin ihan kaikkeni, miten luin tilannetta taas ihan väärin? Miksi halusin ymmärtää kaiken sen aina itselleni parhain päin? Ja miksi ylipäätään loputtomiin ymmärsin ja annoin kohdella itseäni huonosti? Niinku tas…
Tulee nolo olo. Vittu tieskö kaikki muut tästä? Näkijöitä ne tän kaiken koko ajan? Olinko maailman ainoa puusilmä, joka ei tajunnut, missä oikeasti mentiin?
Nolaus ärsyttää.
Vielä kun pitäis palata tekemään töitäkin yhdessä…

Avatar

Ihanasti kirjoitat <3
Tämä kysymys ei nyt liity mitenkään tekstiin mutta..
Asuuko entinen miehesi vielä teidän rakentamassa omakotitalossa sen saman naisen kanssa josta mainitsit silloin eron jälkeisissä teksteissä? Ja millaiset välit sinulla on heihin? Tämä tietysti vaikuttaa kovin lastesi elämään ja sinunkin, niin siksi ajattelin tämän olevan ihan sopiva kysymys:)

Avatar

Tunnistan itseni noista sanoista: kun seurattava ei käske lopettamaan, muttei kuitenkaan ihan anna ottaa kiinni. En tee sitä tahallaan, vaikka kyseinen mies kuulemman mukaan luuleekin että esitän vaikeasti tavoiteltavaa ja siksi juoksen karkuun. Enuskalla heittäytyä tilanteeseen ja kokeilla jospa tästä vois tullakkin jotain.

Eveliina

Tulipa surullinen olo puolestanne. Elämä vaatii joskus heittäytymistä, jotta hyvää voi tapahtua.

Avatar

Jälleen taas aivan mieletön kirjoitus! Olet super hyvä kirjoittaja!

Eveliina

Kiitos. Piristit maanantaitani hurjasti

Avatar

Ihan mielettömän upea kirjoitus! Johon osaan samaistua.. reilut 10-vuotta olen haaveillut, että paras ystäväni tajuaisi, kuinka olemme luodut toisillemme. Tänä kesänä ymmärsin, että minun on aika päästää irti ja jatkaa matkaa. Olen katsonut paljon läpi sormien, mutta nyt oli aika ymmärtää ettei hän arvosta minua niin kuin olen ansainnut. Hän ei ikinä katoa sydämestäni, mutta ajan kanssa tämä päätös on ollut jokseenkin helpottava.

Eveliina

Voi että. Toivon sinulle paljon jaksamista. Jo tuon päätöksen teko on varmasti jo helpottava. Ehkä tän miehen paikka vain on sun sydämmessä, ei vierellä puolisona.

Avatar

Ja juurikin tämä lause, ei voisi paremmin sanoa! ”Mun vain on todella vaikeaa lopettaa perässä kulkeminen, kun seurattava ei käske lopettamaan, muttei kuitenkaan ihan anna ottaa kiinni.”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi