Mielenterveys 27.5.2018

Kun harmaus väistyy

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Mä olen ollut ilmeisesti vuosia lukossa. Ihan totaalisen lukossa. Tietyllä tapaa edennyt elämässä ihan hyvin, mutta joku on vaivannut takaraivossa. Se vaivaava asia on ollut kuin inisevä hyttynen.. sitä ei näe, mutta ei se rauhaankaan jätä.

Vuonna 2014 söin vahvoja masennuslääkkeitä, jotka vei tunteilta pohjan. En kyennyt tuntemaan vihaa, surua, iloa enkä kipua. Olin kävelevä zombi ja rupesin hakemaan tunteita tosi radikaalein keinoin. Yritin esimerkiksi tuntea kipua satuttamalla itseäni. Tuo vuosi on oman elämäni pohja, jota en muistele lämmöllä, mutta toisaalta siellä pohjalla käytiin ja pohjan jälkeen noustaan ylös. Lopetin silloin lääkkeet aika nopeasti, mutta tunteet ei palanneet takaisin.

Vuosia olen ollut juurikin siinä humisevassa tyhjyydessä. Olen ollut iloinen, koska on kuulunut olla iloinen. Olenko oikeasti tuntenut iloa? En tiedä – tuskin. Sama koskee surua ja vihaakin. Kaikki on tuntunut jotenkin melko robottimaiselta toiminnalta. Sisällä on ollut pursuavan levoton olo, jota en ole ymmärtänyt yhtään. Nukkuminen on ollut iso haaste, koska uusi päivä on tuntunut lähinnä raskaalta haasteelta, vaikka sieltä sängystä on ylös reippaana noustukin. Periaatteessa en koskaan ole ollut surullinen tai masentuneen oloinen, mutta en erityisen iloinenkaan.

Nyt ihan muutaman kuukauden sisällä on tapahtunut jotakin erikoista, jota en osaa selittää edes itse. Olen suuttunut muutaman kerran niin pahasti, että olen suorastaan vihannut esimerkiksi kumppaniani. On ollut välillä pahoja riitoja, jotka on saanut tuntemaan niin valtavaa surua, että tuntuu kuin siihen suruun hukkuisi. Kaiken tämän vastapainoksi olen tuntenut valtavia ilon tunteita. Tarkoitan sitä, kun katsoo omaa lasta ja tekee mieli rutistaa se pieni rakas olento ihan ruttuun asti.

Ulkona tuntuu, että tuoksuu kesä. Hiekka tuntuu ihan hemmetin hyvältä varpaiden alla ja rannalla notkuminen on miellyttävää. En koko ajan hengitä hermostuneena, vaan oikeasti osaan olla aloillani monta tuntia siellä hiekan keskellä. Huomaan nousevani useammin ylös ja tekeväni niitä asioita, jotka tuntui ennen työläiltä ja jutustelen enemmän lasten kanssa. Olin ennen sellainen hiljainen puuhailija, mutta nykyään kuulen hommia tehdessäni oman kepeän ääneni kertomassa lapsille asioita maailmasta.

Kesä tuntuu aivan mielettömälle. En muista milloin viimeksi olisin arvostanut kesää, lämpöä ja vihreyttä näin paljon. Se tuntuu luissa ja ytimissä asti se nautinnon tunne. Saatan seistä ulkona ja nuuhkaista ilmaa vain sen takia, että se tuoksu on niin järkyttävän huumaava.

Mitä on tapahtunut? Onko se lukko, josta en tiennyt avautunut? Miksi se avautui juuri nyt? Miksi elämä tuntuukin yhtäkkiä tasaisen puuron sijaan monimuotoiselta? Enää ei tunnu sitä möykkyä mahassa, vaan sellainen kepeys. On tosi hankalaa selittää sitä tunnetta sanoilla.

Pääasia on, että se kiristävä vyö ympäriltä on hellittänyt eikä elämä enää puudutakaan. Jopa tulevaisuus on pelottavan sijaan saanut jännityksen vivahteita. En malta yhtään odottaa esikoisen koulun alkamista, nuorimman kävelemään lähtöä ja niitä yhteisiä harrastuksia keskimmäisen kanssa. Lasten kasvaminen ja tulevaisuudessa näkyvät yhteiset illat kaksin miehen kanssa kutkuttaa jo nyt vatsanpohjaa. Samalla on herännyt valtava nälkä ja se nälkä vaatii ahmimaan kaikkea uutta ympärillä. On tarve päästä matkustamaan, on tarve nähdä asioita ja on tarve turvata tulevaisuus.

Olo on hämmästynyt. Mitä ihmettä on tapahtunut?

 

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (7)

Niin taitaa ollakin 🙂

1 vastaus

Minä tunnistin vuosikausia vaivanneen masennukseni vasta avioeroni jälkeen. Olin vuosia loukussa. ”Ydintalveni” keskellä mikään ei maistunut, mikään ei tuntunut ei hyvä eikä paha. Sitä käpertyi vain itseensä ja parisuhteessa oireiltiin monella tapaa. Sitten kun solmu aukesi niin elämä alkoi tuntua. Tuli värejä. Tuli tunnetta. Näin se jokus menee. Onneksi tein ratkaisuja ja pääsin elämässä eteenpäin.

1 vastaus

Juuri tältä kuulosti mun asiani myös. Käpertyi tavallaan itseen, mutta mikään ei tuntunut.

1 vastaus

Pulukid verkkokaupasta 🙂

1 vastaus

Olen itse kokenut saman. Minulla erona on se, että tiedän tarkkaan milloin ja miksi menin lukkoon – kesäkuussa tulee 4 vuotta mieheni kuolemasta, ja siitä se lähti. Alkukuukausien jälkeen menin totaalisesti lukkoon – suru, ilo, tulevaisuuden suunnitelmat, nautinto hyvästä ruoasta, kauneus, rumuus … mikään ei liikuttanut minua. Nyt pari kuukautta sitten kahleet kirposivat: valkovuokot kukkivat niin kauniisti, sireenien tuoksu sai ilon kuplimaan sisälläni, suunnittelen lähteväni ensimmäistä kertaa mieheni kuoleman jälkeen kiertämään Kainuussa sisarieni ja ystävieni luona. En tiedä, mikä minun sisimpäni vapautti, mutta otan sen onnellisena vastaan. Hyvää kesää sinulle ja perheellesi!

1 vastaus

Otan osaa miehesi kuoleman takia. Varmasti niitä elämän suuria suruja, joita kantaa mukana pitkään. Toivottavasti kesä tuo valoa sun arkeen ♡

1 vastaus

Tee rikosilmoitus. VR.n junissa on tallentava kameravalvonta.

1 vastaus

Niin taitaa ollakin 🙂

1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Operaatio Äiti
Yhden Lauttasaarelaisen perheen elämää ja arjen kiemuroita höystettynä lastenvaatteilla sekä lukemattomilla kuvilla. Äiti 04/90. Mies 04/96. Poika 10/12. Tyttö 11/15. Baby 01/18.

Arkisto

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: