Kovakourainen kasvatus

Kasvatus on sellainen asia, josta ei pitäisi koskaan kiistellä kenenkään kanssa. On olemassa ihan perus sääntönä, että jokaisen pitäisi hoitaa se oma tonttinsa. Toiset tekee sen tarkasti, toiset lepsummin ja joku joskus laiminlyö osan hommista. Toisten tapa toimia herättää helposti paljon keskustelua sekä arvostelua, vaikka mitä kritisoimalla lopulta saavutetaan?

Itsellänikin on paljon mielipiteitä lasten ”kasvatuksen” suhteen. Yleensä pyrin pitämään mölyt mahassa, koska en halua astua kenenkään jaloille. En kritisoi kaveria, en valita naapurin tavoista tai mene ojentamaan kaupassa vierasta äitiä hänen tavoistaan. Ainakin pyrin tähän, koska on yksi asia, joka on itsellekin niin vahva tabu, että on vaikea pysyä hiljaa sivussa. Se on lasten kovakourainen kasvatus.

Tämä on mielipidekirjoitus.

Usein sanotaan, että huonosti käyttäytyvät lapset tulee kodeista, joissa vanhemmat ei kasvata. Uskallan väittää, että tämä ei ole absoluuttinen totuus. Uskon, että huonosti käyttäytyviä lapsia tulee myös sellaisista kodeista, joissa kuri on käytännössä veitsenterällä. En tiedä mikä on syy mihinkin, mutta lopulta kasvatus on yksi vaikeimmista asioista. Miten löytää se kultainen keskitie?

Lapsen tehtävä on oppia elämään tässä maailmassa ja myöhemmin pärjäämään. Lapsen tehtävä on tunnustella, kokeilla ja tehdä virheitä. Voit hokea tuhat kertaa, että tuli on kuumaa, mutta mistä lapsi ymmärtää kuuman tarkoituksen täysin kokeilematta sitä ensin? Joku lapsi tönii toisia lapsia ja aiheuttaa mielipahaa äidilleen, mutta samalla tämä lapsi saattaa opettaa tönityille, että miksi heidän ei kannata töniä muita. Jokaiselle lapsen teolle on yleensä tarkoituksensa. En missään nimessä tarkoita, etteikö vanhemman kuuluisi silti varoittaa siitä kuumasta tai kieltää tönimästä. Tarkoitan sitä, että tönivä lapsi ei ole läpeensä paha ja pilalle mennyt yksilö, vaikka moni vetää nopeasti tällaisen johtopäätöksen.

Kokeileva lapsi oppii. Tunteita näyttävä lapsi oppii. Virheet opettaa.

Tulen aina surulliseksi, jos lapsen itsetuntoa syödään vertailemalla toiseen lapseen. Tulen surulliseksi kovakouraisista tilanteisiin puuttumisista ja naama punaisena huutamisesta. Olen pahoillani seuraavasta mielipiteestä, mutta en tiedä mitään syytä maailmassa, että lasta pitäisi höykyttää teostaan. Huutamisen, nolaamisen ja aggressiivisen puuttumisen sijaan vanhemmalla tulisi olla malttia enemmän sekä ymmärrystä hoitaa tilanteita.

Vanhemmuus on sitä, että jaksaa sanoa samasta asiasta tuhat kertaa nätisti.

Lapsissa ei ole pahuutta. Lapset on spontaaneja, joskus vähän villejä ja ajattelemattomia. Juuri annettu ohje voi oikeasti unohtua nopeasti ja vanhemman tehtävä on muistuttaa siitä uudelleen. Lapsi ei aina kykene ymmärtämään kokonaiskuvaa ja joskus sopeutuminen miljoonien sääntöjen maailmaan voi olla haastavaa. Olisiko itsestäsi helppoa, että jostain tulisi rekkalastillinen ohjeita ja yhtäkään virhettä ei saisi tehdä? Paras tapa kasvattaa lapsesta kunnollinen on näyttää itse sitä hyvää esimerkkiä.

Mitä saavutetaan sillä, että lapselle huudetaan vihaisena? Ei kukaan pysty oppimaan ja keskittymään tulituksen alla. Mikä hyöty on verrata omaa lasta naapurin lapseen? Ei se naapurin lapsi ole yhtään arvokkaampi, vaikka tekisi vähemmän näkyviä virheitä. Aika usein uskotaan, että huono käytös johtuu epävarmuudesta, jonka purkaa ympäristöön. Keskustelupalstoilla ihmiset myöntää välillä olleensa kiusaajia oman itseinhon takia.

Uhmaikä on hermoja koettelevaa aikaa. Sitten tulee uhmaikä numero kaksi. Tahtoikää pukkaa toisensa perään ja lopulta ollaan jo esiteinejä. Ymmärrän, että joskus vanhempi väsyy eikä enää jaksakaan toimia rauhallisesti. Ymmärrän, että jatkuvaa huutamista ja makaroniraivoa vastaan taistelu voi kuluttaa sen hyvän hengen pois vanhemmankin sisältä. Sitten huudetaan yhdessä, vähän halitaan ja sovitaan jatkossa, että ollaan yhdessä kilttejä.

Vanhemman on tosi hyvä näyttää tunteita. Joskus on ihan okei suuttua tai itkeä, mutta tärkeintä on sopia ja pyytää myös anteeksi.

On tärkeää kuitenkin huomata, että milloin oma väsymys tulvii yli äyräiden. Milloin huutamisesta ja raivoamisesta tulee totuttu tapa, josta ei pääsekään eroon. Vanhempien väsymys saa joskus toimimaan lapsia kohtaan väärin ja se rikkoo lasten kasvatuksen kultaisen pohjan. Se, että vanhempi eristää uhmaavan lapsen yksin huoneeseen luo helposti lapselle sen tunteen, ettei hän kelpaa. Se, että vanhempi kiukuspäissään retuuttaa lasta käsistä, voi tuntua lapsesta kivuliaalta lievältä väkivallalta. Se, että jatkuvasti vertaillaan ja arvostellaan lapsen toimia, voi syödä itsetunnon pohjan.

Parempi on virheitä tekevä lapsi kuin lapsi, joka koki kasvatuksen rikkoneen omaa turvantunnettaan.

En halua tällä tekstillä päteä. Olen omat virheeni kasvattajana tehnyt ja en usko, että onnistun aina niin hyvin kuin haluaisin. Haluan silti kannustaa vanhempia miettimään henkisen ja fyysisen väkivallan rajaa. Meistä vanhemmista se raja voi olla kauempana kuin lapsista. Muistakaa vaalia omia ihania lapsianne myös haastavina hetkinä. Kasvatus ei ole sitä, että lapsi tungetaan muottiin tai sitä, että lapsesta tehdään täydellinen tinasotilas.

Kasvatus on sitä, että antaa lapsen tehdä virheitä ja oppia.

Mitä ajatuksia aihe teissä herättää vanhempana? Onko kasvatuksella merkitystä siinä minkälaisia ihmisiä meidän lapsista tulee? Vaikuttaako kovakouraisuus lapsiin myönteisesti vai negatiivisesti?

Kommentit

12 kommenttia
Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos!

Avatar

Vautsi, olipa hyvä teksti!

Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos! 🙂

Avatar

Kotona Pitää olla turvallista kiukutella, tehdä virheitä ja haastaa vanhempia. Moni voi ajatella meidän lapsista ettei ne kunnioita meitä kun saattaa kiukutella (9v ja 11v) ja haastaa meitä, mutta he luottavat että kotona on turvallista käyttäytyä huonosti ja kokeilla rajoja yms. Kyliltä saankin sitten kuulla miten kohteliaita ja hyvin käyttäytyviä
Lapsia meillä on . Samoin koulussa ei tarvi haastaa opettajia (ehkä laiskalla opiskelulla mutta se on luonne kysymys) huonolla käytöksellä yms. Minäkin tiedän perheen jossa tiukka kuri ”mulle et lapsi kiukuttele!” Asenne niin on koulussa käyttäytymis ongelmia kun kotona ei ole tilaa haastaa. Rajoja ja rakkautta vaikea mutta toimii. Lasten kanssa pitää elää yhdessä eikä
Toimia pelkkänä huoltajana.

Anette - Operaatio Äiti.

Vika lause on tosi tosi hyvä 🙂

Avatar

Väkivalta alkaa siitä, missä taidot loppuvat, sanotaan.
Tämä pitää mielestäni harvinaisen hyvin paikkaansa. Voisin lisätä lauseeseen myös määreen ”ja voimat”, sillä väsyneenä helposti ”lipsuu”.

Minä olen raivo-äiti, sellainen huutaja-mutsi, kun hermot menee ja voimat loppuvat. Kun ”kukaan ei kuuntele” ja ”mikään ei toimi”.
Vaikka tiedostan tapani toimia, tiedostan hetken ja tunteen, jolloin ”huuto lähtee”, en ole kokonaan onnistunut karsimaan tuota tapaa pois. Sen sijaan olen pyrkinyt vuosien myötä vaikuttamaan siihen, ettei ”huuto jäisi päälle”, ettei meillä karjuttaisi joka päivä eikä monta kertaa päivässä. Kierteen välttämiseksi on ollut tärkeää tunnistaa ne kohdat, jotka väsyneenä huutamiseen ovat johtaneet ja puuttua niihin itsessään jo ajoissa. Useinmiten onnitunkin.
Huuto lähtee turhautumisesta ja väsymisestä. Se kertoo yleensä tarpeesta, joka minulla on, mutta joka ei ole tullut tyydytetyksi. Syvällä sen ytimessä on usein epäreiluuden tunne, näkymättömäksi muilta ja itseltään jäämisen kokemus.

Kun on ollut päivä ja viikkokausia yksin vastuussa lapsista. Ainoana aikuisena käymässä kaupassa, laittamassa ruokaa, pesemässsä pyykkiä, selvittämässä riitoja, siivoamassa ja keksimässä ohjelmaa. Kun arki ei ole tarjonnut pitkään aikaan juuri minulle mitään muuta kuin loputtomat vastuut ja tehtävälistat. Silloin ihan pieneltäkin tuntuva vastoinkäyminen voi katkaista kamelin selän. Kun jälkikasvu kieltäytyy viemästä koiraa ulos, jättää likapyykit lattialle, astiat ja ruokatavarat pöydälle – tai mikä pahinta – pelaa kuulokkeet päässä koneilla ja konsoleilla täysin tiedottomina ulkomaailmastaan. Silloin saattaa ääni aueta ja äiti raivostua: hei ei ole oikein, että minä teen isossa perheessä kaiken yksin! Haluan toimintaa nyt heti!
Kyse ei siis ole siitä, etten välittäisi. Että pitäisin huutamista tai mainitsemaasi kovakouraista kasvatusta jotenkin hienona tai ideaalina tilanteena. Kyse on lähinnä siitä hetkestä, jolloin itse koen jääneeni jotain vaille. Se vain näyttäytyy ulos ihan vääränä, huonona käytöksenä.

Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos, kun hienosti ”sanoitat” tilanteen esimerkkinä, jossa tällaista saattaa tapahtua ja miksi sitä tapahtuu! Antaa myös mulle ja varmasti monelle muulle laajempaa katsomuskantaa.

Avatar

Hei 🙂 voisitko tehdä postausta auton turvaistuimista että mitä teillä on käytössä? 🙂 Erityisesti kiinnostaa Topin istuin? 🙂 Meillä kohta 5v poika jolle alkaa turvaistuin olla pieni ja pitäisi siirtyä seuraavaan istuimeen.. Oon miettinyt turvavyöistuinta, mutta niitäkin on niin monenlaisia :/ Kiitos jos ehdit vinkki postausta tehdä 🙂

Anette - Operaatio Äiti.

Joo se on listalla 🙂

Avatar

Hyvä kirjoitus. Mutta saahan aikuinenkin joskus hermostua ja huutaa. Sehän on vain inhimillistä. Tärkeää on se, miten toimii sen jälkeen. Sanoittama lapselle omaa käytöstä ja pyydetään anteeksi.
Kaikenlainen fyysinen ja psyykkinen väkivalta on tietysti kiellettyä, senhän jo lakikin sanoo.
Olen muuten miettinyt miksi blogisi kuvat ovat usein tosi synkkiä? Tässäkin kirjoituksessa kuvista tulee tosi paha fiilis. En tiedä kokeeko muut niin. Mutta kolmet kengät laiturilla ja kuvan sävy saa mulla aivan kylmät väreet aikaiseksi.

Anette - Operaatio Äiti.

En mä tiedä itseasiassa. Mä oon aina ollut sellainen 😀 En tykkää valosta ja räikeistä jutuista. Kirjotin koulussakin mielummin tarinoita, joissa joku kuoli. Jokaisella taitaa olla ihan omanlainen se taiteen suunta 🙂 Ja tää postaus käsitteli ns väkivaltaa lasten osalta niin mun mielestä synkät kuvat sopi teemaan.

Avatar

Aivan mahtava kirjoitus! ☺

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä