Saako nainen olla karvainen?

Ah.. rakastan stereotypioita ja niiden liiskaamista kengänpohjaan. Stereotypiat saa ajatukset laukkaamaan ja halun kirjoittaa.

Nopeasti kasvava tukka (..ja karvat)

Olen koko ikäni nauttinut (sekä kärsinyt) siitä, että hiukseni kasvavat ennätystahtia. On upeaa, kun voi leikata tukkaa ja tietää sen kasvavan hetkessä takaisin. Kärsimyspuoli tulee siitä seikasta, että sivuoireena myös muut elimistön haituvat villiintyvät nopeasti. Joskus nuorena itkin sitä, että on raskasta olla nainen, kun saa koko ajan olla ajamassa karvojaan sääristä, naamasta ja käsistä. Häpesin itseäni.

Jostain syystä ympäristöstä leviää sellainen ajatus, että itsestään huolehtiva nainen EI pidä jaloissaan talviturkkia tai jätä partaansa ajamatta. KYLLÄ – olen nainen ja leuassani kasvaa partaa muistuttava hahtuvakerros.. Sanotaan, että karvainen nainen on inhottava sekä vastenmielinen. Tätä leimaa ei heitä ilmoille ainoastaan miehet, vaan myös toiset naiset. Oman kokemuksen mukaan ne naiset on tässä asiassa jopa pahempia.

Mitä naiseus lopulta edes on? Mikä on se tavoittelemisen arvoinen maali naiseudessa? Miten määritellään naisena oleminen? Voiko karvaisuus olla yksi sen määrittävä tekijä?

Ymmärrän, että moni nainen haluaa ajaa karvansa pois ja tuntee sitten olonsa siistimmäksi niin. Tykkään itsekin siitä tuoreesta sileästä ihon pinnasta. Karvojen ajaminen ei ole mitenkään kiellettyä, mutta ei pitäisi olla ajamatta jättäminenkään. Aina ei vain jaksa, halua tai ehdi. Ja vaikka joku toinen ehtisikin sen tehdä tilanteessa kuin tilanteessa, voin sanoa, että minä en ainakaan aina ehdi. Käyn yleensä lasten kanssa yhdessä suihkussa ja jollain tapaa en koe luonnolliseksi alkaa suhimaan siinä lasten päälle irtokarvoja.

Melkein sinut itsensä kanssa

Tämä sama asia nousee välillä mieleeni ja vaikka olen 28-vuotiaana saavuttanut tietynlaisen sisäisen rauhan itseni kanssa, koen silti joskus heikkoja epävarmuuden hetkiä. Kehtaanko lähteä uimaan perheen kanssa, koska sääret todella on ajamatta? Sitten mietin, että miksi annan noin pienen asian vaikuttaa koko meidän perheen tekemiseen niin paljon. Kolmas ajatus seuraa perässä ja syy tähän on tosiaan muissa ihmisissä sekä heidän uskomuksessaan olla oikeutettuja arvostelemaan toisia ihmisiä.

Varmaan vuosi sitten olin pukkarissa ja puin itselleni vaatteita, kun kuulin takana olevien nuorten naisten alkujen kuiskivan toisilleen. ”Hyi, en ikinä vois antaa karvojen kasvaa noin pitkiksi ja tulla tänne uimaan tollasena.” Paksusta nahkasta huolimatta tuo oli niitä hetkiä, kun pala jotain saavutettua itsetuntoa romahti sisällä ja kovaa. Miksi ihminen ei voi rauhassa olla oma itsensä itsevarmana, vaan jonkun toisen täytyy tulla käytännössä potkaisemaan ilmat pihalle?

Nolottaa olla karvainen

Tämä asia on iso juttu, jota olen lapsuudesta asti kantanut mukana. En ole selfie-ihmisiä, koska pelkään partahaituvani näkyvän, ujostelen pukeutumista pitkien käsikarvojen takia ja toisaalta en vain jaksaisi JOKA ilta olla siloittelemassa ihoani. On todella iso askel puhua tästä aiheesta ääneen somessa ja tietyllä tapaa hävettää julkaista tämä postaus. Toisaalta tiedän, että piiloittelemalla itsevarmuus ei koskaan eheydy ja lyömällä faktat tiskiin on helpompaa astua tielle, jolla opetellaan hyväksymään itsensä.

Mitä ajatuksia teissä tämä aihe herättää? Kysehän ei nyt ole siitä miten itse toimii karvojensa kanssa, mutta pitääkö jokaisen toisen naisen olla täysin karvaton? Terveisin liian monesti leimattu, pilkattu ja asiaan turhautunut nainen, joka kaikesta huolimatta on päättänyt yrittää rakastaa itseään juuri tällaisena.

Kommentit

10 kommenttia
Anette - Operaatio Äiti.

Mä olen päättänyt, että en enää välitä ja vain menen uimaan. En jotenkin jaksa, että lasten pääsy estyy sen takia, että häpeän niin paljon jalkojani. Katselkoon ihmiset sitten, jos katselee.

Noup.
Mun mielestä se on epäsiistin näköistä jos kenellä tahansa on näkyviä karvoja kasvoissa.

Anette - Operaatio Äiti.

Ensinnäkin! Ymmärrän ja kunnioitan mielipidettäsi! Kuitenkin näin karvanaamana haluan nostaa sen puolen esiin, että kaikki ei voi sille karvaiselle geenille mitään. Itsekään en aina ehdi nyppiä ja vahata naamaa ja kaikenlisäksi naama on tosi arka ja kipeä aina sitä sheivaillessa, joten olen päättänyt pysyä karvanaamana ylpeänä. Harmi tavallaan, että jotain muuta se sitten häiritsee 🙂

Kiva että otit aiheen esille! Itse olen lopettanut kaikkien karvoje ajelun noin vuosi sitten ja olo on itsevarmempi kuin koskaan. Toisinaan siistin alapää karvoituksen, mutta muuten annan karvojeni olla sellaiset kuin ne ovat. Aluksi säärikarvoihin oli totuttelemista, sillä omani ovat aika tummat. Kesä ja aurinko kuitenkin vaalensivat niitä ja nyt pidän säärikarvoja söpöinä. On ollut todella voimaannuttavaa, itsetunto on kasvanut hurjasti kun olen uskaltanut olla aito karvainen itseni. Mutta on se surullistakin, että nykyään on rohkeutta olla luonnollinrn oma itsensä. Toivon, että omaa esimerkkiä näyttämällä ja häpeilemättömällä asenteella muidenkin ihmisten asenteet naisen karvatonta kauneusihannetta kohtaan voivat muuttua. Fakta kun kuitenkin on se, että naiseksi kasvamiseen kuuluu myös se karvojen kasvu.

Anette - Operaatio Äiti.

Vau, hyvä sinä! Ehkä saan susta voimaa olla yhä useammin miettimättä sitä onko säärissä karvaa vai ei 🙂

Omien karvojeni kanssa olen jo oppinut elämään.
Karvoista poista sellaiset kovat partakarvat, samoin erityisen pitkinsi kasvavat yksittäiset karvat. Nukkaa en poista, enkä anna sen häiritä.
Kulamkarvat nypin aivan liian harvoin, mutta yritän kuitenkin, jotta ilme pysyisi siistinä. Ne o än muuten ehkä ainoa ”karvakohta”, josta koen ”yleisön” vuoksi painetta: kyllä itseensä paneutuva ihminen nyt kulmakarvansa hoitaa…

Kainalokarvat ajelen, koska elättelen ajatusta, että pysyn puhtaampana niin.
Bikinirajaa en ole ajanut enää vuosiin.
Säärikarvat saavat kyytiä lähinnä silloin, jos on tarkoitus pukeutua ihon värisiin sukkahousuihin. Joten talvikaudella en ajele niitä juuri koskaan.

Enemmän kuin omista karvoistani, olen huolissani tyttärestäni, koka on myös hyvin karvainen. Hän huomasi jo päiväkodissa omaavansa käsikarvat, jollaisia toisilla ei ollut. Olemme pitkin matkaa keskustelleet asiasta. Olen parhaani mukaan yrittänyt valaa häneen uskoa itseensä, ettei se itsekunnioitus olisi myöhemminkään ”yhden karvan varassa”.

Anette - Operaatio Äiti.

Joo tuollaista nukkaa mulla juuri on naamassa! Ne pitkät yksittäiset on helppo nypsiä pois, mutta nukalle en vain jaksa tehdä mitään ja oon antanut nyt vain olla. Samoin sääret ja kädet. Siistin itse kyllä osan paikoista, mutta toisaalta joskus tuntuu kiireiseltä ja talvella jotenkin laiskistuu.

Nuorena itselleni oli kova pala olla karvainen ja olisi helpottanut, kun joku olisi vain sanonut, että se on ihan ok.

Mie oon oma karvainen itseni. En jaksa välittää ja ite ajattelen, että tuskinpa kukaan edes katsoo. Ja jos katsoo, niin sillä ihmisellä on totisesti pienet ongelmat elämässään,jos toisen karvaiset sääret tai kädet häiritsee. En todellakaan vaivaa asialla päätäni. (paitsi joskus ihan pienesti jonku viimeisen päälle huolitellun ihmisen seurassa. Se ei silti riitä siihen, että alkaisin käsikarvojakin ajelemaan)

Kaikki muutkin saa olla just semmosia ku haluaa ja karvat on kuitenki ihan luonnollinen osa jokaista meistä.

Anette - Operaatio Äiti.

Hyvä vastaus ja ihana itsetunto 🙂 ♡

Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja aiheen esille tuomisesta! Itse kamppailen saman ongelman kanssa ja useimmiten huomaan noudattavani yleisesti hyväksyttyjä normeja. Esim. uimahallireissu lasten kansa vaatii sen, että äiti ensin sheivaa jalkakarvat. Onkohan kukaan miettinyt, kuinka paljon aikaa karvojen poisto vie erityisesti, kun se kesäisin täytyy tehdä parin päivän välein. Toki itsekin nautin sileistä jaloista, mutta ajoittain karvojen kasvu tuntuu erittäin epäreilulta ja rajoittaa omia ex tempore tekemisiä lasten kanssa.
Onneksi olen siitä onnellisessa asemassa, että mieheni hyväksyy minut karvoineen päivineen. Itselleni hyväksyminen on huomattavasti vaikeampaa.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä