Joskus ihmisillä on vaikeeta

Joskus ihmisillä on vaikeeta, joskus elämä ja joskus asiat on vaikeita. Joskus traumat puskee pinnalle ja joskus tapahtumat lyö alaspäin. Masennus, selittämätön ahdistus, paniikkikohtaukset tai joku burnout on asioita, joista aika usein vaietaan. Niitä asioita piilotellaan, häpeillään ja työnnetään maton alle. Jos saat ripulin, naurat sille kaverin kanssa. Jos saat flunssan, pyydät ystävää tuomaan paketillisen nenäliinoja. Miksi fyysiset sairaudet on niin paljon helpompi käsitellä ja näyttää kuin ne henkiset?

”Silloin luulit et tää on the end, mut ei ollut sun aika tulla osaksi merta. Päivät taittui eteenpäin, mut sä takaraivoon jäit
eikä me koskaan enää puhuttu siitä.”

Tänä keväänä mun mieli lensi matalalla. Niin matalalla, että kaikista asioista en edes halua kirjoittaa tänne julkisesti. En kuitenkaan häpeä sitä, että koin elämässä tietynlaisen pudotuksen tai miten nyt itse sitä kutsun eli dropin. Olen ihmistyyppinä erityisen herkkä ja tunnen tunteet joskus todella vahvasti. Ilo tuntuu voimakkaana, mutta myös suru. Kun elämässä tulee eteen vaikeita asioita, myös ne tunnetilat tulee läsnä arkeen voimakkaina. Silloin tarvitsen yleensä tilaa hengittää tai kainalon, johon käpertyä. Kaikki meni vain keväällä huonompaakin huonommin ja tämän pudotuksen lisäksi rakoili parisuhde enkä tiennyt enää millä tai kenen avulla rämpiä pois siitä suosta.

”Eihän leijonilla oo kyynelkanavii, kun heikkoudetkin on vahvuuksii. En mä kehtaa edes kysyä; hei mikä on, mut huomaan sun silmistä.”

Yritin olla tosi vahva koko ajan läpi kaikkien asioiden. Tavallaan ehkä jopa liian vahva. Mulla on tapana imaista asioita syvälle sisimpään ja olla tuomatta niitä ulos. Kyllä lähimmät näkee sen silmistä tai niistä huokuvasta katseesta, mutta ei kaikki uskalla kysyä. Ja ne, jotka kysyy saa yleensä vastauksen, jossa kerron kaiken olevan ihan hyvin tai okei. Kyllä oma olemus oli noiden synkkien kuukausien aikana tosi tipahtanut ja jälkeenpäin sen huomaa, mutta jotenkin yritin vaan pysyä vahvana kaiken edessä. Liiallinen zemppaaminen kuitenkin kaataa lopulta koko koneiston ja niin kävi itsellekin. Tuli päivä, kun kaikki romahti.

”Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää
eikä kukaan muu sitä nää. Vaik sut on luotu kantamaan, nousemaan aina uudestaan. Oon pahoillani en osannut lohduttaa, mut lupaan vielä se helpottaa.”

Se sattuu. Se todella sattuu, kun se kaikki sisään padottu p***a tulee vyörynä niskaan. Tuntuu pahalta huomata olevansa maassa ihan murskana kaiken taakan alla ja siinä ei auta mikään muu kuin itkeä. Tänä keväänä olenkin itkenyt ehkä enemmän kuin elämäni aikana yhteensä. Toisaalta itkeminen on positiivista, koska joskus oli aika, kun se itku ei tullut millään ulos asti. Sitä sanotaan, että ihmiset on vahvoja ja maailma joskus vaikea. Sitä sanotaan, että uusi päivä tulee aina ja sitten pitää vain nousta sieltä sängynpohjalta ylös reippaasti. Se ei vain aina ole niin helppoa. Sitä saattaa fyysisesti nousta ylös, mutta henkinen puoli jää jonnekin peiton alle käpertymään omaan pahaan oloonsa. Keväällä tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Seisoin paikallani ja mietin, että tämäkin myrsky tuli ja sen joudun taistelemaan yksin, koska olen kadottanut yhteyden rakkaimpaan ihmiseen, joka yleensä on ollut rinnallani järkähtämätön.

”Kuka meidät opetti, niin pysymään hiljaisuudessakin. Jos sä viitot huomaako kukaan? Ja kun kuplat puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita. Kun tänään naamiot riisutaan ja koko maailma näkee sen, mitä sä kavahdit peitellen.”

On olemassa yleinen väärä ajatus, että ääneen sanominen on noloa, jos sieluun sattuu. Moni hiljenee ja käpertyy omaan oloonsa, koska ei uskalla avata suutaan. Osa taas pelkää, että hätähuutoon ei vastaa kukaan ja ei siksi avaa suutaan. Entä, jos vihdoin sanon sen ääneen ja kukaan ei olekaan ottamassa vastaan niitä sanoja, jotka kertoo siitä sisälle kiertyneestä pahasta? Mutta kuten sitaateissa sanotaan, kuplat puhkeaa ja ne on tehtykin puhkeamaan. Kun se poksahdus tulee, maailma kääntyy ylösalaisin ja sä voit vaan hengittää sekä toivoa asioiden muuttuvan. Siksi mä haluan aina ajan ollessa oikea riisua sen maskin pois myös somessa ja näyttää miltä oikeasti tuntuu. En ole varmasti ainut, joka käy asioita läpi ja tällä tavoin yritän tuoda sitä esimerkkiä ihmisille. Uskaltakaa puhua.

”Vielä se helpottaa.”

Kyllä. Kaikki helpottaa joskus ja sitä ei tajua niillä synkimmillä hetkillä. Se helpotus on kuitenkin asia, joka meille tarjotaan jossain vaiheessa. Toiset odottaa pidempään ja toiset vähemmän, mutta kipu ei ole ikuista. Sen ei pitäisi olla ikuista. Tämä postaus oli vähän luovempi kertomus omista tuntemuksista ja palaan kevääseen vielä myöhemmin uudessa postauksessa. Haluan silti vielä painottaa, että elämä kyllä antaa ottamisen jälkeen. Pitää yrittää luottaa, että huominen tulee kyllä aina ja eilinen jää historiaan.

Kommentit

1 kommenttia
Avatar

Fyysisestä kivusta tai sairaudesta on helppo kertoa ja puhua silloin kun se on sellaista ”normaalia” ja ohi menevää. Kevyt keskustelu flunssan ympärillä onnistuu, sillä kaikilla on takuulla siitä omakohtaistakin kokemusta ja kaikki tietävät, että viikossa tai parissa tuo vastoinkäyminen on ohitettu ja unohdettu.
Kyllä työpaikan kahvipöydässä jaetaan sekin, jos jollain on just tänään huono päivä, parkkisakotkin tuli ja kyllä harmittaa. Silloin kaikilla on taas omakohtainen kokemus siitä, kuinka joskus on vaan nk. huono päivä.

Mutta sitten, kun ihminen sairastuu fyysisesti niin, ettei hän paranekaan pian, tai koskaan, niitä puhujia ja kuuntelijoita ei enää olekaan. Ihan alkuu on kiinnostuneita – eteenkin jos sairaus tai vamma näkyy ulospäin esimerkiksi apuvälineenä. Sitten tulee vaihe, jossa kaikki haluavat parantaa sinut, kun lääkärit eivät enää osaa: ”mä tiedän yhden hyvän…” ja ”oletko kokeillut” – vaihe. Kun mikään ei auta, tulee pian hiljaista. Kun et parantunutkaan, kun ei kaikki käynytkään nopeasti (eikä niinkuin naapurin kaimalla), kukaan ei lopulta halua puhua siitä. Tai kanssasi mistään muustakaan. On vaikeaa käsittää ja käsitellä sitä, ettei kaikkia voida parantaa, ja ettei tässäkään maassa sairastu ja valmaudu vain elämän lopputaipaleella olevat vanhukset. On ahdistavaa ajatella, että niin voisi käydä myös itselle. Niin ahdistavaa, että on parempi olla ajattelematta.

Vielä kamalampaa on, että fyysinen, pidempiaikainen tai lopullinen, vastoinkäyminen käy lopulta myös potilaan mielen päälle. Siitä tulee sekä että, mielen ja ruumiin invalidi. Silloin on jo parempi vaihtaa kadun puolta toiselle.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä