Synnytys antoi Outille vakavan trauman ja rikkoi kropan – ”Syytin itseäni siitä, että ahdistuin kokemuksesta”

Vaikka vaikeat synnytykset kulkivat suvussa, Outi päätti synnyttää alateitse. Kun vastasyntynyt nostettiin rinnalle, Outi mietti, oliko vauva hädän arvoinen.

Teksti Liisa Järvinen
Synnytyspelko, synnytystrauma. Outi Ilves synnytti alateitse, vaikka suvussa oli vaikeita synnytyksiä.
Toisen lapsensa Outi Ilves halusi synnyttää sektiolla ja valmistautui taistelemaan siitä, että välttäisi uuden alatiesynnytyksen.

Saako lohduttaa? Minerva, 2,5, katselee äitiään vakavana suurilla sinisillä silmillään. Outi Ilves, 34, nyökkää ja upottaa kyynelistä märät kasvonsa Minervan vaaleisiin hiuksiin.

– Äitiä vähän itkettää, Outi saa kuiskattua tytön korvaan.

Outilla on kaikki hyvin. Hänellä on kaksi ihanaa lasta, aviomies Lauri, 33, ja tuore työpaikka sairaalan osastofarmaseuttina.

Mutta muistot viiden vuoden takaa ovat edelleen niin kipeitä, että Outin on mahdoton kertoa itkemättä tätä tarinaa. Tarinaa aurinkoisesta ja lämpimästä huhtikuun päivästä, kun päivänvalon näkivät Aarni, 5, ja synnytyspelko esikoisen jälkeen.

Tämähän menee hyvin

Aluksi kaikki meni hyvin. Raskausviikolla 39 oleva Outi ja Lauri kirjoittautuivat aamulla sisään synnytyssairaalaan synnytyksen käynnistämistä varten. Outi oli kaksi päivää aiemmin käynyt pelkopoliklinikalla ja saanut sovittua käynnistyksen, jotta raskaus ei menisi yliaikaiseksi. Se oli ollut Outin pahin pelko, sillä vaikeat synnytykset tuntuivat kulkevan suvussa.

Outin äiti oli ainoa lapsi, koska hänen syntymänsä oli jättänyt mummolle vakavan trauman. Sekä Outi että hänen veljensä olivat syntyneet sektiolla; Outi etenemättömän synnytyksen vuoksi, veli siksi, että synnytys ei ikinä käynnistynyt.

Syyllisyys synnytyksen jälkeisistä ajatuksista painaa Outia edelleen.

Vaikka arki onkin onnellista, syyllisyys synnytyksen jälkeisistä ajatuksista painaa Outia edelleen.

Oikeastaan Outi oli mennyt pelkopolille pyytämään suunniteltua sektiota. Lääkäri oli kuitenkin saanut taivuteltua Outin alatiesynnytykseen vakuuttamalla, että jos synnytyksessä ilmenisi komplikaatioita, Outille olisi luvassa matalan kynnyksen sektio.

Synnytyssairaalassa Outin kohtuun laitettiin ballonki, suolavesiliuoksella täytettävä pallo, jonka aiheuttama paine avaa kohdunsuuta. Outin kohdunsuu alkoikin avautua hienosti. Hyvä tästä tulee, hän ajatteli luottavaisin mielin.

Pitkiä tunteja

Ongelmat alkoivat, kun ballonki otettiin pois: kohdunsuu alkoi sulkeutua. Synnytyslääkäri päätti vauhdittaa asioita, joten kalvot puhkaistiin ja Outille laitettiin oksitosiinitippa ja epiduraali.
Kohdunsuu alkoi taas avautua, ja myöhään illalla se oli täysin auki. Outi ei kuitenkaan tuntenut ponnistamisen tarvetta. Ehkä tämä vielä tästä, hän yritti ajatella positiivisesti. Onneksi Lauri oli koko ajan vierellä. Illalla työvuoroon oli tullut myös kätilöopiskelija, jonka Outi oli saanut tuekseen.

Yö meni hengitellessä supistusten tahtiin. Lauri nukkui. Outi valvoi. Epiduraali vei kipua pois, ja sitä annettiin lisäannoksiakin, kun vaikutus alkoi hälvetä. Outi yritti pitää yllä positiivista asennetta.­

Outi tunsi olevansa näkymätön, pelkkä synnytyskone, suoranainen maanvaiva.

Ihanaa, pian hän tapaisi kohdussaan kasvaneen vauvan.

Mieliala laski, kun yövuoroon tullut kätilö tuli käymään huoneessa. Outista tuntui, että tämä puhui kätilöopiskelijalle kuin Outi ei olisi ollut paikalla. Outi tunsi olevansa näkymätön, pelkkä synnytyskone, suoranainen maanvaiva. Kätilö vaikutti turhautuneelta, kun synnytys ei edennyt.

Aamukuudelta supistuskivut alkoivat voimistua, mutta Outi ei edelleenkään tuntenut tarvetta ponnistaa. Epiduraalin vaikutus oli taas hiipunut, ja kätilö teki päätöksen: nyt aletaan ponnistaa.

Me kuollaan, me kuollaan!

”Älä huuda, pidä kasvot rentoina”, kätilö neuvoi, kun Outin teki mieli karjua tuskasta. Outi ponnisti ja ponnisti, mutta mitään ei tapahtunut. Vain hirvittävä kipu raastoi alavatsaa.
Puolen tunnin ponnistamisen jälkeen Outi vilkaisi kelloa. Tämä ei pääty hyvin, hän ajatteli kauhuissaan.

Kului vielä toiset puoli tuntia. Sitten Outi ei enää jaksanut. Voimat olivat lopussa. Outi makasi sängyllä sekavana kivusta ja väsymyksestä. Hän hädin tuskin rekisteröi, että huoneeseen pelmahti synnytyslääkäri ja lisää kätilöitä.

Lauri seurasi sivusta avuttomana, kun lääkäri ja kätilö heittäytyivät Outin ylävatsan päälle. Outi ei ollut saada henkeä, mutta vauva oli pakko saada ulos. Kipu oli sanoin kuvaamatonta. Pakokauhu otti vallan. Me kuollaan, me kuollaan, Outin päässä takoi.

Lopulta lääkäri tarttui imukuppiin, kiinnitti sen vauvan päähän ja veti. Alapää tuntui repeytyvän palasiksi, ja Outi huusi. Hän huusi vielä silloinkin, kun vauva parin vedon jälkeen oli jo ulkona.
Sitten se oli ohi. Vauva nostettiin Outin rinnalle. Se oli poika, hieman yli nelikiloinen, päälaella hentoja vaaleita haivenia.

Kaikki olivat sanoneet, että kipu loppuisi sillä hetkellä, kun vauva syntyy. Outia sattui edelleen. Miksi tämä kipu ei lopu? Outi katseli kivuissaan vauvan päätä, joka oli mustelmilla imukupin vuoksi.

Vauva oli nyt maailmassa. Mutta oliko tämä kaiken arvoista?

Selviänkö sittenkään?

Nyt viisi vuotta myöhemmin Outi nousee sohvalta kyyneleet silmissä ja hakee keittiöstä nenäliinan.

Syyllisyys synnytyksen jälkeisistä ajatuksista painaa häntä edelleen. Tekee kipeää muistella, että vauva ei aluksi tuntunut hänen kokemansa tuskan arvoiselta.

– Onneksi kiintymys vauvaan syttyi osastolla, kun pidin häntä paidan alla, Outi sanoo.

Ennen lapsivuodeosastolle pääsyä Outi ehti kokea vielä lisää kauhunhetkiä. Synnytyksen jälkeen Outi vietiin leikkaussaliin ommeltavaksi. Väliliha oli revennyt pahasti, ja Outi oli menettänyt paljon verta. Hemoglobiini oli alle 70, ja Outi näki kaiken kahtena.

– En ollut vielä sisäistänyt, mitä olin juuri kokenut, ja minua pelotti, että selviänkö tästä sittenkään. Hengenlähtö oli todella lähellä.

Kukaan ei kertonut Laurille, miten huonossa kunnossa Outi oli. Heräämössä Outi itki hysteerisenä, että haluaisi nähdä miehen ja vauvan.

Aarnin vauva-aikana Outilla diagnosoitiin ahdistuneisuushäiriö ja post-traumaattinen stressireaktio. Synnytyspelko esikoisen jälkeen laukesi Minervan tullessa, korjaavana kokemuksena.

Lapsivuodeosaston perhehuoneessa Outi keskittyi opettelemaan vauvanhoitoa ja imetystä. Vaikka Outi piti vauvaa paljon ihokontaktissa, maito ei tahtonut nousta.

– Toisaalta on ihan loogista, että keho ei alkanut tuottaa maitoa, koska olin todella väsynyt ja kivulias. Olin niin heikkona, että Lauri joutui syöttämään minua.

Sairaalassa Outi sai pidettyä itsensä henkisesti kasassa ja tuntemaan jopa helpotusta: sekä hän että vauva olivat hengissä.

Romahdus tuli kotona.

Seurana syyllisyys

Pari ensimmäistä päivää kotona meni hyvin. Kolmantena päivänä vesihanasta ei tullut kylmää vettä tarpeeksi nopeasti, ja Outi purskahti itkuun. Mitättömän pieni vastoinkäyminen oli yksinkertaisesti liikaa.

– Alapääni oli niin kipeä, että en voinut istua tai seistä. Aarni oli itkuinen, mutta en jaksanut hyssytellä häntä. Imetyskin takkusi, ja jouduin antamaan korviketta. Ajattelin, että enkö onnistu edes imetyksessä. En kehdannut pyytää apua äidiltäni, vaikka hän olisi auttanut mielellään. Ajattelin, että minun pitää pärjätä yksin.

Etenkin yösyöttöjen aikana Outi alkoi kuulla päässään soimaavia ääni: Olet huono äiti. Et ansaitse tätä. Teidän molempien olisi pitänyt kuolla.

– Syytin itseäni siitä, että olin ahdistunut synnytyksestä, josta kaikki muut ovat selviytyneet.

Neuvolassakin Outi itki joka käynnillä kipujaan ja väsymystään, mutta terveydenhoitaja piti sitä normaalina synnytyksen jälkeen.

Lue myös: En kokenut synnytysväkivaltaa, mutta yksin jääminen traumatisoi – Laura Honkasalon kolmni Annassa

Vasta jälkitarkastuksessa lääkäri otti Outin ahdistuneisuuden vakavasti. Outi ohjattiin psykiatrille, joka totesi Outilla keskivaikean ahdistuneisuushäiriön ja posttraumaattisen stressireaktion. Seuraavat puoli vuotta Outi kävi juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Myös Outin fyysiset vammat tarvitsivat hoitoa. Jälkitarkastuksen tehnyt lääkäri ohjasi Outin fysioterapeutille, jolla Outi kävi niin ikään puoli vuotta. Outin alapää oli synnytyksen jäljiltä huonossa kunnossa: uloste karkaili, ilma ei pysynyt sisällä lainkaan.

– Oli kamalaa, kun kakat tulivat housuun ensimmäisen kerran. Silloin pelkäsin, etten toivu tästä ikinä.

Outi ja Lauri halusivat kuitenkin toisenkin lapsen. Se oli aina ollut itsestäänselvää.

Synnytyspelko esikoisen jälkeen

Kun ahdistus alkoi helpottua Aarnin ollessa yhdeksänkuinen, Outi uskalsi alkaa haaveilla vauvasta. Synnytyspelko esikoisen jälkeen ratkaisi kuitenkin yhden asian: hän ei enää ikinä synnyttäisi alateitse.

Raskaustesti näytti positiivista, kun Aarni oli 1,5-vuotias. Heti ensimmäisellä neuvolakäynnillä Outi pyysi lähetteen pelkopolille, jossa hän kertoi itkien synnytyskokemuksestaan. Pelkopolin lääkäriltä ei kuitenkaan herunut myötätuntoa. ”Kyllä alatie on parempi”, hän totesi tylysti ja iski Outin käteen esitteen alatiesynnytyksen hyvistä puolista.

Lue myös: Kaikki sektiosta – lue syyt, seuraukset ja äitien aidot kertomukset

– Käynnin jälkeen itkin puoli tuntia autossa parkkipaikalla ennen kuin uskalsin lähteä ajamaan.

Outi oli valmistautunut taistelemaan saadakseen sektion.

Yllättäen sotaan ei tarvinnutkaan ryhtyä, kun synnytystapa-arvion raskausviikolla 36 teki eri lääkäri, joka otti Outin synnytyspelon vakavasti. Outi itki helpotuksesta, kun lääkäri antoi hänelle ajan suunniteltuun sektioon.

Korjaava kokemus

Minerva syntyi raskausviikolla 39. Sektio sujui ongelmitta, ja Outi toipui siitä nopeasti. Tällä kertaa maito nousi heti ja imetys lähti mainiosti käyntiin.

– Oli ihana huomata, että pystyn synnyttämään myös ilman draamaa.

Synnytyspelko esikoisen jälkeen oli tavallaan selätetty. Vaikka Outi kokee Minervan synnytyksen korjaavana kokemuksena ensimmäiseen synnytykseen nähden, anteeksi hän ei ole pystynyt antamaan.

”Minulle oli luvattu, että sektioon mennään herkästi, jos tulee ongelmia.”

Aarnin synnytyskertomuksesta kävi ilmi, että Aarni syntyi avotarjonnassa eli nenä kohti äidin napaa. Tavallisin ja ihanteellisin syntymäasento on raivotarjonta, nenä kohti äidin selkää.

Avotarjonta lisää riskiä pitkittyneeseen synnytykseen ja repeämiin. Yksi avotarjonnan tunnusmerkeistä on se, että äidille ei tule ponnistamisen tarvetta.

Outi ei käsitä, miksi kätilö ei huomannut väärää tarjontaa, vaikka hän kokeili vauvan pään aukileiden suunnan monta kertaa.

– Ensisynnyttäjänä en osannut kyseenalaistaa mitään, varsinkin kun minulle oli luvattu, että sektioon mennään herkästi, jos tulee ongelmia. Pystyn elämään asian kanssa, mutta en voi olla ajattelematta, että minua tavallaan huijattiin, kun lupausta matalan kynnyksen sektiosta ei pidettykään. Voimavarani eivät ole riittäneet tekemään valitusta kätilön asiattomasta käytöksestä, Outi kertoo.

– Olen kyllästynyt siihen, että aina sanotaan, että kaikki on hyvin, kunhan lapsi voi hyvin. Itse menin synnytyksestä ihan rikki sekä henkisesti että fyysisesti. Mielestäni kaikilla synnyttäjillä pitäisi olla oikeus sektioon niin halutessaan.

Kommentit

5 kommenttia
Avatar

Elämä on joskus hankalaa,mutta sanotaan
Synnyttäjä unohtuu kipuja

Ja minä olen itse kokenut ihan samallaista tarinaa
Kolme kertaa

Avatar

Minä myös esikoista odottaessa mietin haluanko suoraan sektion. Synnytyspelkopolilla saivat mielen käännettyä, kun vauvasta luvattiin pitää huolta. Synnytys käynnistyi normaalisti, mutta ponnistusvaiheessa vauva ei tullut ulos imukupillakaan, hätäsektio ja lapsi vammautui vakavasti koska se tehtiin liian myöhään. Seuraava lapsi syntyi suunnitellulla sektiolla ja kaikki meni hyvin.

Avatar

Hienoa että näistä uskalletaan kertoa ääneen! Olen itse kokenut erittäin traumaattisen alatiesynnytyksen, eivätkä sen henkiset arvet katoa koskaan. Henkilökunnan katteettomat lupaukset, vähättely, asiaton kohtelu ja kaikkien toiveideni ohitus, tutulta valitettavasti kuulostaa. Minäkin menin luottavaisena ja avoimin mielin synnyttämään esikoista, salista kärrättiin ulos itkevä, vaikeasti traumatisoitunut äiti, joka ei pystynyt edes hoitamaan vauvaa. Minulle diagnosoitiin myöhemmin vaikea synnytystrauma, synnytyspelko ja posttraumaattinen stressihäiriö. Toinen lapsi syntyikin synnytyspelon vuoksi sektiolla, kokemus oli mahtava! Itsellä eniten jäi suututtamaan, kätilön toiminnan lisäksi, koko synnytyksiä hoitavan henkilökunnan asenne. Vika oli minussa etten päässyt tapahtuneen yli, vika oli minussa että koin synnytyksen väärin, vika oli minussa kuin hengissä selvinnyt lapsi ei riittänyt hyvittämään kaikkea, vika oli minussa kun olin kiittämätön ja vaikea, vika oli minussa kun en reipastunut. Apua ei synnytyksen jälkeen tarjottu, eikä annettu pyynnöstäkään, syviin vesiin piti upota että pääsi terapiaan. Tämän kokemuksen jälkeen en lainkaan ihmettele ettei suomessa haluta enää synnyttää.

Avatar

Täällä myös synnytyspelko jo ensimmäistä odottaessa ja pelkopolilla saatiin käännettyä ajatus alateitse synnytykseen. No synnytyksessähän kävi sitten aikalailla kaikki tuo sama. Lisäksi kun lapsi saatiin ulos, se oli sininen eikä hengittänyt, joten en saanut häntä edes syliini. Ja sitten itse leikkaukseen kun istukka ei repesi ja verta menetetty liikaa.. Vasta vuorokauden kuluttua h-hetkestä sain vauvan syliini. Nyt kuitenkin olemme onneksi molemmat hengissä ja fyysisesti terveitä<3

Avatar

Tämä kuulosti niin tutulta… Minun esikoisen synnytyksessä kätilö ohitti kaikki avunpyyntöni kun itkin, että voimat on lopussa. Hän pakotti minut ponnistamaan jumiin jäänyttä vauvaa yli neljä tuntia, ja vasta kun vauvan tila romahti (ja minä en meinannut pysyä enää tajuissani), hän kutsui ylilääkärin apuun. Tuota samaa ”lakkaa irvistelemästä ja ponnista”, ”lopeta se valittaminen, sinun on nyt vain ponnistettava lujempaa” ja ”ponnistat väärin” sain kuulla minäkin. Olin kuin pelkkä lihanpala siinä sängyllä. Olin saanut parasetamolia ja epiduraalin, joka ei toiminut jostain syystä, muuta kivunlievitystä ei tarjottu. Saliin mennessä kätilö olisi kieltänyt minulta pyörätuolin, kun ilmeisesti kännistyslääkkeestä johtuen sain kävellessä joka askeleella kovia supistuksia. Minullekin oli etukäteen luvattu, että minulla on synnytyksen aikana mahdollisuus valita sektio, jos alateitse ei tunnu onnistuvan. Minulla ei myöskään etukäteen ollut ollut mitään aavistusta, että synnyttäjä voidaan todella pakottaa ponnistamaan tuntikaupalla sen periaatteen varjolla, että synnytyksen luonnolliseen kulkuun ei puututa kuin pakon edessä. Tämä ei siis tapahtunut Suomessa, mutta sellaisessa EU-maassa, jonka sairaanhoitoa luonnehditaan suomalaista paremmaksi. Minulle oli myös vakuuteltu, että sairaalan kätilöt osaavat englantia, mutta ainakaan tämä kätilö ei suostunut sitä minulle puhumaan. Ja kun minullakaan ei se maito sitten noussut, jouduin osastolla rukoilemaan korviketta kellastuvalle ja flegmaattiselle vauvalleni. Oli elämäni kammottavin kokemus, tuntui että jokin minussa meni isosti rikki enkä ole enää sen jälkeen ollut sama ihminen. Onneksi terapia-aika on varattuna.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä