Kiinankaali
En tiedä mihin purkaisin sydäntäni... Jos löytyy äitejä, jotka tuntevat samoin, saa kirjoitella kokemuksiaan. Eli tarinani on tämä:
Olen nyt 24-vuotias nainen, opiskelija ja äiti. Lapsi on nyt vuoden ikäinen ja tuntuu, että elämäni on ohi ja olen loukussa. Tulin siis vahingossa raskaaksi (pillerit petti) ja pitkän pohdinnan jälkeen päätin pitää lapsen. Muutimme poikaystävän kanssa yhteen ja hän oli oikein innoissaan asiasta. Odotus sujui hyvin ja poikaystävän kanssa sujui hyvin myös. Hän huolehti minusta kovasti ja teki kaikkensa, että voisin hyvin ja tuntisin oloni turvalliseksi.
Opiskelut pistin tauolle vasta vähän ennen lapsen syntymää. Synnytys sujui hyvin ja poika oli/on helppo. Ensimmäiset puoli vuotta sujui ilman mitään ongelmia. Palauduin nopeasti entiseen kuosiin ja perhe oli tukena. Sitten alkoi ahdistaa.
Hoidamme poikaa yhtä paljon molemmat ja kaikki hyvin, mutta haluan takaisin entisen elämäni! Kaipaan yksinasumista, pitkiä rauhallisia kahvitteluja aikuisten paikoissa, vapautta kirjoittaa ja lukea silloin, kun huvittaa. Olen aina viihtynyt enemmän kuin hyvin itsekseni ja nyt tuntuu, että olen nalkissa. En ole käynyt mammakerhoissa tai vastaavissa, sillä ne ihmiset ovat ihan eri sfääreissä kuin minä. Haluan elää omaa elämääni ja olla ensisijaisesti minä ja nainen ja olla aikuisten seurassa aikuisten juttuja tehden, mutta nyt tuntuu että olen vain äiti. Pari tuntia viikossa omaa aikaa ei riitä. Saan sitä kyllä enemmän, mutta ei se ole sama. Pitäisi myös muuttaa, kun pojalle oma huone, sekin ahdistaa. Keskustan asuntomme on henkireikäni!
Joskus tekisi mieli heittää mies ja lapsi ulos tai sitten lähteä kuukaudeksi matkalle. Yhden viikonlopun olen viettänyt reissussa kavereiden kanssa ja se oli mahtavin juttu vuoden ajalta. Mies hoitaa poikaa ehkä jopa enemmän kuin minä, mutta en tiedä miten käy nyt, kun hän ei voi enää tehdä töitä kotoa käsin ja jään yksin kotiin. Pelkään pahoin, että hajoan täysin. Tuntuu pahalta, kun en kanna vastuutani ja olen tässä tilanteessa. Masennus ei ole kyseessä, perusluonteeni vain. Liian nuorena lopullisia ratkaisuja. Kaipaan kaikkea muuta kuin perhe-elämää. Hoidan kyllä lasta, mutta jos voisin palata ajassa taakse päin... Harrastukset, rauhalliset aamut, illanistujaiset, oma elämä. Huoh, tulihan tätä jo tässä.
Olen nyt 24-vuotias nainen, opiskelija ja äiti. Lapsi on nyt vuoden ikäinen ja tuntuu, että elämäni on ohi ja olen loukussa. Tulin siis vahingossa raskaaksi (pillerit petti) ja pitkän pohdinnan jälkeen päätin pitää lapsen. Muutimme poikaystävän kanssa yhteen ja hän oli oikein innoissaan asiasta. Odotus sujui hyvin ja poikaystävän kanssa sujui hyvin myös. Hän huolehti minusta kovasti ja teki kaikkensa, että voisin hyvin ja tuntisin oloni turvalliseksi.
Opiskelut pistin tauolle vasta vähän ennen lapsen syntymää. Synnytys sujui hyvin ja poika oli/on helppo. Ensimmäiset puoli vuotta sujui ilman mitään ongelmia. Palauduin nopeasti entiseen kuosiin ja perhe oli tukena. Sitten alkoi ahdistaa.
Hoidamme poikaa yhtä paljon molemmat ja kaikki hyvin, mutta haluan takaisin entisen elämäni! Kaipaan yksinasumista, pitkiä rauhallisia kahvitteluja aikuisten paikoissa, vapautta kirjoittaa ja lukea silloin, kun huvittaa. Olen aina viihtynyt enemmän kuin hyvin itsekseni ja nyt tuntuu, että olen nalkissa. En ole käynyt mammakerhoissa tai vastaavissa, sillä ne ihmiset ovat ihan eri sfääreissä kuin minä. Haluan elää omaa elämääni ja olla ensisijaisesti minä ja nainen ja olla aikuisten seurassa aikuisten juttuja tehden, mutta nyt tuntuu että olen vain äiti. Pari tuntia viikossa omaa aikaa ei riitä. Saan sitä kyllä enemmän, mutta ei se ole sama. Pitäisi myös muuttaa, kun pojalle oma huone, sekin ahdistaa. Keskustan asuntomme on henkireikäni!
Joskus tekisi mieli heittää mies ja lapsi ulos tai sitten lähteä kuukaudeksi matkalle. Yhden viikonlopun olen viettänyt reissussa kavereiden kanssa ja se oli mahtavin juttu vuoden ajalta. Mies hoitaa poikaa ehkä jopa enemmän kuin minä, mutta en tiedä miten käy nyt, kun hän ei voi enää tehdä töitä kotoa käsin ja jään yksin kotiin. Pelkään pahoin, että hajoan täysin. Tuntuu pahalta, kun en kanna vastuutani ja olen tässä tilanteessa. Masennus ei ole kyseessä, perusluonteeni vain. Liian nuorena lopullisia ratkaisuja. Kaipaan kaikkea muuta kuin perhe-elämää. Hoidan kyllä lasta, mutta jos voisin palata ajassa taakse päin... Harrastukset, rauhalliset aamut, illanistujaiset, oma elämä. Huoh, tulihan tätä jo tässä.